31.3.2016

Torstai, almanakassa toistuva, toiveikkuutta kuiskaileva välipäivä. Lumoavan ryhdittömästi tuo päiviemme turhake ryömiskelee hitaasti, mutta maanantain kaltaista vihamielisyyden rikinkatkua suitsuttamatta, kuin lempeä, jättikokoinen märehtijä, tarjoten selässään roikkuvalle matkustajalle hermoja raastavan kiireetöntä etenemistä, osin päämäärättömän tuntuista: silti, tuon matelevan elikon lyhkäisissä askelissa, välittyy ihmiselleni eräänlaisia astraalisia onnen väreitä. Onhan torstai sikäli taianomainen luontokappale, että sen myhäilevän turvan tuntumassa voi aistia erään luomakuntamme ihanimmista tuoksuista, perjantain eteerisen, lempeille kaarroksille keräytyvän, seikkaillen ja iloa kiehnäten atmosfäärin tulevaisuusikkunaan asettuvan leyhähdyksen! Ah, itseäni siteeraten totean taas, että torstain toiveikkuudessa on erityispiirre, joka tekee siitä monia muita haaveita paremman: onhan torstain toive, perjantai, laadultaan sellainen, että kun sitä kyllin jaksaa odottaa, se toteutuu! Yltäkylläisen runsaasti mie piän!