Pohdiskelen, siis olen
Ajattelun ja pohdiskelun välillä on ero, ehkä ei järisyttävän suuri vaan mieluummin hienohko, paperiseinän tapainen; ero kumminkin. Minulla on vahva taipumus pohdiskella, mikä on mielestäni tavoitteellisen ajattelun laiskempi lähisukulainen. Pohdiskellessa aivo saa rakentaa päätelmiään vapautuneesti, aiheesta toiseen päämäärättömästi siirtyen, eikä pohdiskelun alkaessa ole varmaa mitä aihetta käsitellään, mihin loppupäätelmään tullaan, tai varsinaisesti edes se pohdiskellaanko – vai lientyykö se pohdiskelun olematon tavoitteellisuus pelkäksi haaveiluksi.
Niin tai näin, taipumus pohdiskella saattaa joskus johtaa ajatteluun tai ajattelunkaltaiseen toimintaan, jossa jokseenkin järjestelmällisesti hakeudutaan ratkaisua kohti. Toisinaan kaiken tämän päättäväisyyden tuloksena syntyy ajatusrakennelma, joka kasautuu toisellekin ihmiselle ymmärrettävään muotoon – ja jonka siis voi kirjoittaa toisen ihmisen luettavaksi.
Näitä satunnaisia pohdiskelun konkreettisia johdannaisia, pyrin toimittamaan tänne soroversumin painokkaammille lehdille. Tai, voisiko peräti olla niin, että pohdinnot ovat puunkaltaisen soroversumin runkojuote, syvältä pääjuuresta korkeimpaan latvaoksaan johtava, oman maailmankaikkeuteni sisäisiä ääniä ruokkiva suoni? Mikä ikinä täällä kukkii tai hedelmöi, tai edes syksynkirjavan pikku lehden tuottaa, saa lopulta ravinteensa pohdiskelun multaisesta syvyydestä.
Niitä näitä: