Pääsiäinen vääntyy jokamiehen komiikassa helposti päästäiseksi. Olen tällä nokkeluudella itsekin leikkinyt monituisia kertoja, enimmäkseen huonosti onnistuen. Kuitenkin, koska mikään ei ole niin ihmeellinen kuin luonto, löytyy pääsiäisen ja päästäisen välille todellisia, oikeita yhtymäkohtia – joita ei vähennä tämän artikkelin kirjoitushetki, aprillipäivä 2021.

Pääsiäinen on luonteeltaan vapauttava, uutta ja parempaa aikaa kohti suuntaava juhla. Tämä korostuu pääsiäisen sijoittuessa täällä meidän ilmastossamme lämpenevään vuodenaikaan, kevääseen. Jo ennen kuin kukaan tai mikään täällä kylmässä Pohjolassa oli kuullut puolta sanaakaan Jeesuksen uroteoista, ajoittui talvesta selviytymisen helpottuneisuus hyvinkin pääsiäisen tietämille, tai ainkain toivo siitä että selviytyminen saattaa olla jo lähellä. Meillähän pitkä ja tappamisaikeissaan tehokas talvi on vuosisatojen ja jopa tuhansien ajan muodostanut eräänlaisen hautakammion tai -luolan, jonka suulla kolmen-neljän kuunkierron kokoinen pakastettu järkäle seisoo hievahtamatta, odottaen. Ja aina, joka jumalan kevät, se on lopulta hievahtanut, aurinko on pimeyksien takaa palattuaan vierittänyt kiven Pohjolan ihmisparkojen synkän luolan suulta. Pääsiäinen, totisesti!

Kuinka tämä liittyy päästäiseen? Lueskelin viime syksynä antoisaa populaarijulkaisua luonnontieteen alalta, Tiede Luonto- lehteä. Lehden artikkelissa ( Tiede Luonto 6/2020, Maija Karala ) kerrotaan tutkimustuloksista, joista selviää kuinka pohjoisen luontomme pienimmät pedot – eli päästäiset, sekä lumikot ja kärpät – onnistuvat torjumaan pitkää paastonaikaa eli talvea. Paastoamiseksi se pienpedolla väistämättä menee, saalistuksen vaikeutuessa ja saaliseläinten vähetessä.

Noilla pienpedoilla, varsinkin päästäisellä, on merkillinen suojautumisekeino. Ne kutistuvat. Päästäinen ja lumikko, säästääkseen energiaa talvikaudella, kutistuu – ja vieläpä erityisesti yhdestä kehon osasta, eli päästään. Talven tullen päästäinen siis kutistuu päästään. Lumoava tapa luovia läpi kylmän, pimeän ja virikkeettömän talven! Eläin kirjaimellisesti tyhmistyy!

Katsellessaan ihmislajin keskimääräistä yksilöä, johtuu väkisinkin miettimään olisiko sittenkin peräti tieteellisesti perusteltua palata hetkeksi eugeniikan menetelmien pariin, ei toki ihonvärin tai hiustenlaadun vaikutusta kallon kokoon tutkiakseen, vaan selvittääkseen mahtaako kylmän Pohjolan omituisilla ihmisroduilla olla joku päästäisen kaltainen suojamekanismi vartalossaan – siis kannattaisiko kallo-ontelon tilavuusvaihteluita mitata, jotta selviäisi muuttuuko suomalaisen ihmisen aivojen koko vuodenaikojen mukana? Empiiristä todistusaineistoa jokainen voi löytää itsestään. On lähes takuuvarmaa, että jos vaikka aivot eivät marraskuussa lähtisikään suoranaisesti supistumaan, ainakin henkinen elämä aivojen sopukoissa hidastuu, alkukantaistuu ja hivuttautuu kohti jotain muuta määränpäätä kuin tarmokas, tavoitteellinen ajatustyö. Ihminen tyhmistyy, hänelle alkaa maittaa lenkkimakkara ja tosi-tv, kirjallisuus vaihtuu tavaratalojen joulumakasiinien selailuun, eikä niistäkään tartu ajatuslaitteen työstettäväksi kuin kuvat.

Pääsiäisen aikaan pienpedoille, kuten päästäiselle ja erityisesti lumikolle, valkenee kevät paitsi ulkomaailmaan myös kallonsisäiseen elämään. Aivot lähtevät kasvamaan takaisin kesäkuntoa kohti. Pääsiäinen on siis todellakin noille pienille, vilkasluonteisille eläimille vapautuksen ja uuden tulemisen juhla-aikaa!

Näin saattaisi tapahtua myös pohjoisille ihmisroduille. Hiljalleen kevään edetessä ihminen ikään kuin herää, valveutuu ja suuntaa elämänsä uudelleen kohti korkeakulttuuria ja keskivaikeita henkisiä haasteita. Juhannukseen mennessä kansa mahtaa olla taas terävimmillään. Jolloin tietysti alkaa uusi alamäki kohti seuraavaa kaamosta.

Ihmeellinen luonto panee pohdiskelemaan. Toki eihän luonto toista itseään lajien välillä, ei ihmisellä oikeasti monia yhtymäkohtia ole päästäisen, lumikon, sen paremmin kuin muurahaisen tai lepakon elämään. Tämä on erityisen tärkeää muistaa silloin, kun lähdetään etsimään luonnon ihmeellisestä maailmasta selityksiä omille, huonosti perustelluille näkemyksille, esimerkiksi suomalaisten ja savolaisten välisistä eroista – tai mikä vielä vahingollisempaa, sukupuolten välisistä eroista.

Esimerkiksi lumikon pienipäistymisen kohdalla on sellainen surullinen alateema, että tämä lyhytikäinen ja nopeasti elävä luontokappale ei välttämättä kohtaa kovinkaan montaa talvea. Lumikko on ensimmäisenä syksynään elämänsä kunnossa, marraksen edetessä sitten pienipäistyy ja matelee latta-aivoisena talven yli. Kevään tullen lumikon aivo palautuu lähestulkoon nuoruuden kuntoon, valmistaen pikku eläimen uuden kesän vilkkaaseen ja aivokapasiteettia vaativaan elämään. Paitsi naaraita. Naaraslumikon aivot eivät palaudu, ilmeisesti siksi, että toisena kesänään naaraat tulevat kantaviksi, ja raskaus sekä poikasten elättäminen ovat taas talveen verrattavia elämänvoiman syöjiä. Niinpä luonto on järjestellyt niin, että naaraslumikot jäävät pienipäisiksi, lopullisesti, eivätkä nuoruutensa kukoistukseen enää koskaan palaa.

Tämä, luontomme pienpetojen selviytymistarinan pikku detalji, kannattaa huolellisesti jättää nostamatta esille, jos lumikon, päästäisen ja kärpän nokkelaa menetelmää lähtee vertailemaan ihmisen kykyyn selviytyä talven vastuksista.

Kuitenkin, pääasiallinen huomio lienee se, että kaikilla meillä – luomakunnan pienillä ja suurilla – näyttäisi olevan omat hyvät syymme juhlia kevään ihmeen sulostuttamaa vuodenaikaa, auringon uutta tulemista, aivojen palautumista, siementen itämistä ikkunalaudalla, kaikkea! On lukuisa, erinomaisen hyviä syitä syödä mämmiä, ja huitoa ympäriinsä höyhenillä varustelluilla pajunoksilla, tai mitä nyt kukin haluaa päästäiseensä pujotella.

Totisesti, kevät!