Liityin ammattiliittoon ensimmäisen kerran 80-luvun lopulla, aloitettuani työt Pohjois-Kymen Mielenterveystyön Kuntayhtymän palveluksessa Valkealan B-mielisairaalan teknisessä kiinteistöhuollossa. Vaikuttimena ammattiliiton – eli silloisen KTV:n – jäsenyyteen oli henkilökohtaisen vastuuntuntoisuuden ohella, erään työtoverin vakaumuksellinen johdatus. En kokenut liittymistä hankalana tai vaikeana, tai tuota mainittua johdattelua mitenkään painostuksen kaltaisena. Työtoveri oli ehta punikki, omalla persoonallisella ja erittäin positiivisella tavallaan.
Työtoverin mukana kävin jopa paikallisosaston kosteahkossa kokouksessa, josta mukaan lähti keinonahkainen salkku ja nippu dokumentteja sekä lentolehtisiä. Tarkalleen en muista millä nimikkeellä ryhdyin paikallisosaston aktiiviksi, vapaa-aikaan se liittyi.
Olin tuolloin parikymppinen, elämälle suuntaa hakeva nuorukainen, ja niin paljon muiden jännittävien asioiden vietävissä, etten koskaan ehtinyt rakentaa ammattiyhdistystoimijan uraa – tuossa kyseisessä, melko värikkäässä ja virikkeellisessä työyhteisössä. Tapasin ensimmäisen vaimoni, muutin Kuopioon, vaihdoin alaa lennosta. Erosin myös ammattiliitosta, koska tuolloin olin vakaasti sitä mieltä, etten elämässäni tarvitsisi liiton kaltaisen yhteisön tukea. En koskaan tulisi jäämään työttömäksi, tai jos jäisin, selviytyisin kuten ennenkin, omin voimin, vähään tyytyväisenä.
Vähänpä tiesin. Vaikka elämässäni on ollut kymmeniä eri työsuhteita, ammatteja, virkoja, palkallisia tehtäviä ja myös erityyppistä yritystoimintaa, ei liiton tapainen tuki ole ollut turhaa. Jos se olisi kokonaan puuttunut, monet vaikeat tilanteet olisivat olleet vaikeampia. Ja ehkä tärkeimpänä kaikista, olen lopulta tajunnut tukevani muita ihmisiä, olemalla liiton jäsen.
90-luvun alussa jätin Kuopion ja muutin Ilomantsiin. Lähestulkoon ensimmäinen työpaikkani oli sivutoimi Ilomantsin kunnallisessa elokuvatoimessa, Kino Mantsin ovimiehenä. Pian tehtävän alettua liityin takaisin KTV:n jäseneksi, muistaakseni jonkun henkilön huomautettua asiasta. Varmaankin tuo huolta kantanut henkilö oli paikallisosaston puheenjohtaja, joka sitten olikin minulle ammattiliiton kasvot lähes kolmekymmentä vuotta eteenpäin.
KTV:stä tuli JHL. Tavallaan olen siis kuulunut lähes koko työurani yhteen ammattiliittoon. Tämä siitä huolimatta, että vaikka olenkin työskennellyt 90-luvun alusta saakka tuossa samaisessa sivutoimessa Ilomantsin kunnan palveluksessa, työuralleni on kolmenkymmenen vuoden kuluessa mahtunut esimerkiksi toistakymmentä vuotta päätoimista työskentelyä teknologiateollisuuden parissa, jolloin – tavallaan – olisi ollut asianmukaista vaihtaa liitoksi Metalli. Olen siis – tavallaan – ollut myös väärän liiton mies. Tästä huolimatta, Metallin alalla työskennellessäni, toimin työsuojelutehtävissä aina työsuojeluvaltuutetuksi asti.
Vaikka napanuorani JHL:n suuntaan on ollut ohut, se on ollut myös pitkä. Ja vaikka kolmenkymmenen vuoden yhteiseen aikaan on kuulunut, todellakin, työsuhteita jos jonkinlaisia, enimmäkseen epätyypillisiä, ja vaikka monessa työsuhteessa olen ollut väärän liiton mies, on joukossa myös pää- ja sivutoimista työskentelyä kuntasektorin työnantajille, kuten Pohjois-Karjalan Koulutuskuntayhtymä, jonka palveluksessa tein viitisen vuotta projektitöitä. Eikä mikään muu työsuhde ole muodostunut lähellekään yhtä pitkäksi kuin suhteeni Ilomantsin kuntaan.
Olen työskennellyt oman liiton toimialoilla mainitun ovimies/lipunmyyjä-pestin ja projektikoordinaattorin lisäksi henkilökohtaisena avustajana, sekä edelleen työskentelen sopimuspalomiehenä. Lisäksi olen tehnyt opetustöitä kansalaisopistolle ja vetänyt kotoutuskoulutusta kuntayhtymän hallinnoimassa projektissa. Tavallaan siis tiedän, kuinka laaja oman liittoni pohja on.
Monialaisesta työurasta johtuen tiedän henkilökohtaisesti, miten ällistyttävän erilaisia työehtosopimuksia yhden monialaisen liiton eri toimialoilla tehdään. Henkilökohtaisen avustajan työsopimusta ei mitenkään voi verrata kunnallisen viranhaltijan sopimukseen, eikä myöskään sivutoiminen tuntisopimustyöläinen ole aivan samalla parvekkeella KVTESsiläisten kanssa. Lisäksi olen omakohtaisesti seurannut tilannetta komealta kalskahtavan Teknologiateollisuuden TES:n sisällä, vain todeten ettei tuon sopimuksen ehdoilla päästä edes samalle ladulle KVTES:n kanssa, saati tasavertaiseen kisaan.
Pitkän ja monipuolisen työuran sekä yrittäjäkokemuksen kautta olen oppinut kunnioittamaan kunnallista työehtosopimusta. Vaikka KVTES ei ole valmis eikä maailman paras sopimus, se on kuitenkin monessa mielessä eräänlainen kruununjalokivi, jota kannattaa pitää esillä suurella ylpeydellä, puolustaa viimeiseen asti ja nostaa korkealle, esimerkiksi kaikille muille liitoille – siis niille, joiden sopimukset ovat heikompia.
Käsitykseni on, että vaikka meille jatkuvasti yritetään luoda kuvaa, jonka mukaan kunnalliset työehdot ovat liian hyviä ja julkisella puolella tulisi lähestyä yksityisen sektorin sopimuksia ( joissa taas tulisi lähestyä kilpailijamaiden heikompia sopimuksia ), kaikkien liittojen tulisi ottaa lähtökohdaksi vähintään KVTES:n tasoinen sopimus. Hyvästä ei pidä luopua, se pitää jakaa.
Tässä onkin mielestäni yksi laajan ja monialaisen liittomme tärkeimmistä tehtävistä – osoittaa, että solidaarisuuden ja joukkovoiman avulla ne JHL:n omat toimialat, joilla sopimus on heikompi kuin KVTES, pystyvät parantamaan sopimuksiaan.
Mietteitä AY-asioista: