Runostuttaa

Joskus ihmistäni alkaa runostuttaa. Elämä on sellaista, se ympäröi yltäkylläisesti, syleilee suurilla tarkoituksillaan. Kuitenkin pienet hipaisut osuvat syvälle, jäävät kytemään; joskus, toisinaan, ne leimahtavat jonkun hapekkaan tuulenvireen voimasta liekkiin… Kohoavat runoksi.

Toisinaan runoilen väkisin. Olen tehnyt runollisia töitä, tarkoitusperäisiä runoja tai säkeitä tai riimejä. Se voi olla kovaa työtä, sellaista mikä kivistää aivoa, melkein hikipisaran tirauttaa otsanahkasta.

Olen tituleerannut itseäni runopojaksi, ihan julkisestikin. Se pitänee paikkansa. Runoiluni on monin osin keskenkasvuista, kypsyyttään saavuttamatonta.

Syvin olemukseni on haikea. Kuten sanaleikiksi joskus käänsin, kaikki ajatukseni tahtovat ohentua ja vaipua, ja niitä kuvastaa hyvin japanilainen termi haiku – ikään kuin lyhennelmä sanaparista haikea kuvitelma. Suurin osa runoistani on tällaisia haikuja.

Maisema kuin haikea kuvitelma