17.2.2016 Facebook

Ihmistäni runostuttaa joskus. Hankalaa, toisinaan, hauskaa erinäisiä kertoja, iloista, lempeää, lapsellisen satumaista, ja kuitenkin niin usein valoa vailla.

Kerran kesällä ihmiseni ilostui vaeltamaan
Osui kultareunaisille kukkuloille
Ilosta rohkaistui, rohkeudesta iloitsi
Ihmiseni lapseni pieneksi ja kevyeksi
surutta nousi siivekkään ratsun selkään
Karautti taivaankaarelle

Kun lapsenee, voi täyttyä ilman pelkoa
Voi uskoa kauniiseen
Miten maailma alhaalla näyttää siistiltä ja valoisalta
Varjottoman meren rannoilla tuoksuu onnekas elämä

Ruvettuaan runolle
olisi parasta pysyä pilvissä
Nousta vaan ylemmäs
elämää kevyemmin

Ihmistäni runostuttaa
Se katselee taivaankaaren kavionjälkiä
siellä ne onnekkuutta julistavat
vaikka kirjasta repisi sivun ja polttaisi
Runopojan ei pidä lukea maan tietoa
Maa menköön mallillaan
Pitää lentää vaan