Kierrämme kirkon rannan puolelta, auringon puolelta, minä ja pieni ihminen. Kellot ovat jo lakanneet soimasta, sisältä kantautuu urkujen humina. Ajan sateenkaarirattaat luiskaa pitkin takaovelle. Isot puuovet avautuvat hankalasti, onneksi nämä ovet eivät ole ensimmäiset joista minä ja pieni ihminen kuljemme, kaikkine rattainemme. Olemme päässeet hankalammistakin.

On sunnuntai, pyhäpäivä, pääsiäispäivä. Merkillistä silti että olemme tunkeutumassa kirkkoon, siihen isoon taloon jossa on torni, siihen joka yleensä ohitetaan, mennen ja tullen. Me tunkeudumme, jätämme sateenkaarirattaat eteiseen. Salissa huilu helähtää soimaan. Hiivimme sisään ja istumme katuvaisten penkkiin, kauan sitten veistettyyn, monesti maalattuun, katuvaisten takamusten kiiltäväksi hiomaan.

Pääsiäissunnuntai. Me istumme puupenkillä, minä ja pieni ihminen, lähekkäin. Pieni ihminen kuuntelee jännittyneen etukumaraisessa asennossa, hievahtamatta; huilu soi, pehmeästi kattomaalauksissa kiipeilevät nuotit soljuvat alas, sivelevät pienen ihmisen poskea. Urut humisevat. Olemme hämärässä nurkassa, mutta jossain näkymättömissä, jonkun lasimaalauksen läpi paistaa aurinko, kirkkaasti ja kauniisti minuun ja pieneen ihmiseen. Voisin itkeä, vaikka sielussani lainehtii valtava, taivaita halkova hymy.

Huilu vaikenee, pieni ihminen katsoo minua. Meillä on hyvä olla.

Pieni ihminen katselee hieman hämmästyneenä, kun valkoiseen kaapun puettu mies kiipeää hassunkuriseen pikku torniin, hengityssuoja kasvoillaan, ja pian hänen äänensä rahisee kaikkialla ympärillä, takoen hetki sitten vapaiksi lasketut huilun sävelet syvälle puisten seinien rakoihin. Mies julistaa, hän saarnaa. Vanha juttu, minä ja kaikki tunnetut isieni sukupolvet olemme kuulleet sen tuhannesti ja taas tuhannesti; hän puhuu ihmeestä, tyhjästä haudasta, kauan sitten kaukana täältä. Hän puhuu vanhoista tuomioista, iänkaikkisista lupauksista, hartaudesta. Pieni ihminen vaivautuu. En tavoita lasimaalausta, sieluni suolla aurinko laskee, vaikka on aamupäivä. Urut kunnioittavat julistajan ihmettä, pienen ihmisen jännittynyt selkä värähtää. Hän alkaa kiemurrella.

– Lähdetään kotiin, kuiskaan levottomaan korvaan. Pieni ihminen kierähtää penkiltä lattialle, hiivimme ovelle, eteiseen ja takaisin ulos. Järven yli vaeltava raikas tuulenhenki puhaltaa ihmeen takaisin kasvoilleni. Pieni ihminen hymyilee, hän näkee että isä on onnellinen. Me lähdemme, ja ihme rallattelee askeleissa, hymistelee rattaanpyörien rahinassa.

Kotona minun on pakko pohtia, kokeilla ajatuksen kevyellä sormiotteella sisälläni soivaa ihmettä. Mietin kirkkoa, alttaria, saarnastuolia. Papin valkoinen kaapu, oliko siinä kultaisia koristeita? En muista, en katsonut. Katsoin pientä ihmistä.

Kirkko on rakennettu kunnioittamaan ihmettä. Joskus kauan sitten sen tornista tehtiin niin korkea kuin uskallettiin ja kyettiin, ja tehdessä mietittiin mahtoiko tulla tarpeeksi korkea, mahtaako ylimmäksi ripustettu risti olla kyllin lähellä taivasta? Kirkon puisissa penkeissä ovat istuneet isät ja pojat, monet monet ennen minua ja pientä ihmistä, kenties monet meidän jälkeemme. He ovat kuunnelleet urkujen pauhua, he ovat kuunnelleet ihmeen julistamista, he ovat tunnustaneet, kaivanneet, veisanneet, polvistuneet vastaanottamaan ihmettä.

Voiko ihmeen julistaa, voiko sen saarnata? Voiko sen pukea valkoiseen kaapuun, leipoa ehtoollisleipään, kirjoittaa virsikirjaan ja laulaa kirjasta ulos? Voiko urku puhaltaa ihmeen kirkkokansan keuhkoihin? Kiiltäkö ihme ehtoollismaljan hopeassa, kattokruunun kristallissa, takamusten sarkaisella hartaudella hiotussa puupenkin maalipinnassa?

Olen ehkä väsynyt, ehkä väärä. En tavoita ihmettä sieltä missä sen kerrotaan olevan, missä sen väitetään loistavan. Armo, ihme ja rakkaus, iänkaikkinen valo, jos niistä puhutaan pitkään ne eivät elä, ne eivät lennä ikkunoistani sisään ja ulos, ne maalataan puisiin seiniin, ne kahlitaan sakramenttien kultaiseen häkkiin, kuin harvinaiset eläimet ihmistarhan korkeimmalla kukkulalla, huipennuksena… tai nehän ovat vain siivekkäiden eläinten kuvia, armon, ihmeen ja rakkauden suunnitelmia, sovittuja lauseita, elämättömiä tutkielmia. En halua että minun armoni, minun ihmeeni ja minun rakkauteni kahlitaan kultaiseen häkkiin. Siksi olen väsynyt.

Ei se silti ole koko totuus. Huomasin sen poistuessamme kirkosta, helpotuksen joka kumpusi lähdön vaivattomuudesta, siitä ettei mikään tai kukaan pidellyt meitä, ettei nyt eikä ehkä pienen ihmisen koko elämän aikana ole tai tule tilannetta, jossa joku kultainen häkki punottaisiin hänen ympärilleen, hänen ajatuksiaan, hänen ihmettään rajaamaan. Helpotus, ja synkkyyteen taipuvaisen ihmisen selkäpiissä aina kihelmöivä pelon väre, epäilys ja tieto ihmisen hankalasta, vaarallisesta ominaisluonteesta; siitä että maailma jossa elämme on täynnä enemmän ja vähemmän kultaisia häkkejä, kahlitsevia sakramentteja, pyhyyksiä joita pidetään yllä kovemmin keinoin kuin kaukaa opituilla puheilla. Tietämys, ja ehkä pelko siitä, että myös minun ja pienen ihmisen asuinsijoilla on lähimmäisiä pidelty pahoin, niiden samojen lauseiden tähden, jotka nyt nähdään vuotavan vain ikuista ja muuttumatonta armoa, rakkautta ja hyvää tahtoa. Julistamisessa on julma puolensa, silloinkin kun se ei näy, kuulu tai tunnu, silloinkin kun verenpunainen ei ole voittava väri.

Tänään korkein väri on taivaansininen. Korkealla minun ja pienen ihmisen yllä, ihmeen ja ilon rallatelessa askeleissa, hymistessä rattaanpyörien rahinassa. Hymynpyöreä, taivaansininen onnekkuus, ympärillämme kuin koko maailma olisi.

Onneksi meillä on ilomme ja ihmeemme, minulla ja pienellä ihmisellä. Ei elämä ole niin kummallista, ei se ole taivaskorkeaa ja maailmansuurta. Pääsiäissunnuntain kirkkosalissa meidän pieni ihmeemme, pieni ja toisaalta maaiilmansuuri, hypähteli kattomaalausten enkeleiden hymyissä, kiersi lempeästi laukaten kattokruunun ympäri ja uudelleen ympäri, kuin lapsen nauru karusellissa. Me tulimme kirkkoon kuulemaan sen pienen, maailmansuuren ihmeen; huilun sävelet.

Tärkeät asiat ovat ihmeellisiä, ja tärkeimmät asiat ovat lähellä. Pääsiäissunnuntain ihme, kuin ilon kyyneleen kimallus silmänurkassa, se soi meille muutamassa huilun sävelessä. Armo, rakkaus ja ihme. Minä ja pieni ihminen, emme me tiedä mikä se kappale oli nimeltään, tai montako säveltä siihen on kirjoitettu. Me tiedämme kuka soitti. Me tunnemme huilun.

Elävä ihme on sellainen mielen tummiin kammioihin pilkahteleva ilon kajastus, jonka voi jakaa sanomatta mitään. Mitä pienempi, sen ihmeellisemmältä se tuntuu. Pääsiäissunnuntain pieni, iloa helisevä ihme elää lähimmäisen sormissa, jotka tanssittavat säveliä huilun hopeisista onkaloista, ja siinä että minä ja pieni ihminen saamme sen kuulla. Yhä, vaikka niitä sormia on elämä pidellyt kovin, kivulla ja sairaudella, jo pitkään. Sävelissä on tunnetta ja lämpöä, jota joku muu ei ehkä voi kuulla, ihme jota kukaan ei osaa julistaa tai kirjoittaa psalmiin. Elämän voitto.

Joskus ihme löytyy kirkkosalista, jos tietää mitä etsii, tai jos on vaan onnekas. Kultaisesta häkistä, valkoisesta kaavusta, iankaikkisen valon varjottomuudesta huolimatta.