Puu vailla juuria on runollinen kielikuva, mutta huono vertaus jos todellisuutta rakastaa: juureton puu kuolee ja kaatuu, hyvin nopeasti. Sen sijaan ihmistä juurettomuus kasvattaa, ei ehkä hyvin tai paremmin, vaan eri tavalla

Tulin ajatelleeksi juurettomuuden olemusta, kun äkisti huomasin jälleen nousevani tuulen selkään, kevyenä ja kieppumiselle alttiina, eikä minun irti repeämiseni halkaissut maankuorta, ei murtanut moreeniin kerrostunutta historiaa. Kolmen vuosikymmenen juuristo, sen mukana irtoaa kaunis kappale kariketta, pintajuurten pitelemä ohuehko, tuskin maatumistaan aloittanut kerros. Mitään syvällistä ei katkea, puun mittainen sydänjuuri ei jätä jälkeensä ihmishistoriallista kaivoskuilua, ei paljasta salaisia vesisuonia tai kultamalmin juonteita. Maaperässä ei liikahda mikään.

On kevyt lähteä, kun ei riko eikä runtele.

Juurettomuus korostuu kun lähtee puolen elämän mittaisen kasvukauden jälkeen. Petäjäni on honkaantunut, latvakelo kiertynyt huikentelevaisesti auringon – tai kuun – ikuisen valon perässä. Minun hentoiset pintajuureni eivät ole kasvupaikan ravinteita syöneet. Tällaisen kasvajan maailman tuuli voi nostaa selkäänsä, viedä mukanaan ja istuttaa jonnekkin muualle, mehevien vaarojen lystikkyydestä tasaiseksi painuneelle, saviselle arolle.

Minun hentoiset pintajuureni, ne ovat ohuita mutta pitkiä. Vaikea sanoa ovatko ne kiinni missään, repeävätkö mistään irti. Yksi juuri pujottelee vieraiden metsien läpi Pohjanmaalle, isäni synnyinseuduille – siellä hänen juurensa olivat, syvät ja voimakkaat, ennen kuin hän perusti elämänsä muualle. Reisjärvellä. Toiset poloiset, hiuksenohuiksi huvenneet juurenkaltaiset, kaipaavat talosta taloon, pihasta pihaan, oikein mihinkään johtamatta. Vähäisen kuitenkin. Vähäisen Viipuriin, hiukkasen sinne saven ruokkimiin lehtoihin, Loimaalle.

Ei näistä ole puun pitelijöiksi. Mikäpä minun on, kun tuuli humisee latvaoksissa, humisee ja riuhtoo. Minä lennän.

Entä minun pienet rakkaat käpyni? Ne jotka kukin ja kasvatin, jotka oksiltani pudotin, ottamaan osansa Pogostan moreenista? Pintajuuriin on heidänkin ollut tyytyminen, kun ei tässä kauniissa maaperässä ole meillä syvyyttä, ei historiaa.

Kolme vuosikymmentä kasvattaa ihmistä, ja ihmisen puuta. Kyllä ne pintajuuretkin osaavat takertua, sinne missä maa on hedelmällistä ja kirkas vesi virtaa. Pogostalta noita solisevia sopukoita on löytynyt, pitkällisiäkin, ehtymättömiä lähteitä. Saako niistä hiusjuuriaan koskaan irti – ei varmasti. Eikä tarvitsekaan.

Toki on ollut myös hapanta maata ja tapahtumia, joita juurten kasvattamisen kannalta voisi luonnehtia jopa ympäristörikoksiksi. Enimmäkseen olen itse kaatanut myrkkyä maastoon. Kaikki kasvu ei ole kaunista. Runneltujen juurien osalta lähteminen on parasta mitä voi tehdä, ainoa mikä voi hoitaa.

Minä
olen se juureton puu
joka aamun valoa kohden taipuu
joka nousee tuulen selkään

Ja kun päivä yöksi vaipuu
minä pelkään

Etten juurta pysty kasvattamaan
syvälle sydämeen maan

Vanhin ja kaunein viisaus, mikä liittyy lähtemiseen, kuuluu yksinkertaistettuna “jos ei lähde, ei voi palata”. Itselleni teen palaamisen helpoksi. En lähde kokonaan, kaikkineni. Kokemuksesta tiedän, että sitkeimmät pintajuuret venyvät helposti satojen kilometrien mittaisiksi – niitä on siis turhaa repiä kokonaan irti.

Kiitos, solisevat sopukkani, teistä ravitsen kasvuani vielä pitkään. Ja anteeksi, missä olen maaperää myrkyttänyt. Ehkä vuosien vehmas karike lopulta peittää sen, mitä en voi mukana viedä. Näkemiin, ei hyvästi.