Tammikuisena lauantaina muutama Pohjois-Karjalan alueen paloasema koulutti sopimushenkilöstöä raskaan kaluston liukkaan kelin ajoharjoituksissa. Tärkeä koulutus antoi montakin ajankohtaista opetusta – ja ajattelemista.

Lauantai-aamu, kuivakka pakkaskeli. Hälytysajoneuvojen letka pujottelee halki Joensuun Noljakan kaupunginosan, ohjaimissa Pelastuslaitoksen henkilökuntaa ja sopimuspalomiehiä. Itselläni on ajettavana uutukainen Ford Ranger, siis ajoneuvo helpoimmasta päästä. Tosin tämä tilanne tulee muuttumaan heti, kun lentokentän jäädytetylle pätkälle ennätetään. Täytyy tunnustaa – jännittää hieman…

Odottelemme vielä hetken kiitoradan päähän johtavan portin takana, kunnes lentoaseman henkilökunta käy päästämässä meidät sisälle. Kiitoradan päähän on jäädytetty parin-kolmensadan metrin mittainen pätkä, jolla on leveyttä kymmeniä metrejä. Alusta on peilijäässä ja puhdas lumesta, todella liukas. Kun ajoneuvot kootaan jäälle harjoituksen aloitukseen, jännitys edelleen nousee. En ole vielä koskaan kokeillut henkilöautoa raskaampaa ajoneuvoa jääradalla, varsinkaan näin liukkaalla. Talvikelissä olen kuitenkin – luonnollisesti – ajanut oman aseman sammutus- ja säiliöautoa.

Muistelen monesti sopimuspalomiesurani yhtä ensimmäisistä hälytystehtävistä, rakennuspaloa Ilomantsin loputtomien korpiteiden latvoilla, öisen talvikelin vallitessa. C-kortillisena – ja kaksi minuuttia pääjoukkoa hitaampana – minulle siunautui kunnia tuoda säiliöauto palopaikalle, sammutusryhmän perässä.

Vanhahkon säiliöauton ajaminen ei ole ummikolle yksinkertainen rasti, itse asiassa ei edes auton liikkeelle saaminen. Kuitenkin, tuona talviyönä säiliö saatiin perille, enkä tiedä kumpi enemmän pelkäsi, minä vai kartanlukijan paikalla istunut toveri. Kaikki pelotti – tien kapeus, metrinen hanki ja aurauspenkat, tienreunan kestävyys, jäiset urat, vastaantulijat, vauhti. Paljon yli kuudenkympin ei tahtia uskaltanut kasvattaa. Onneksi. Ja onneksi yhtään paniikkijarrutusta ei tarvittu. Pelastustoiminnan jälkeen säiliö piti toki vielä kääntää ympäri naurettavan pienessä tilassa, suunnilleen maitokärrejä varten auratulla pihatiellä. Siitäkin haasteesta selvittiin – todella kevyellä ajoharjoittelulla.

Menneisyyden jännittävät tilanteet – ja potentiaalista vaaraa aiheuttavat epäkohdat – haihtuivat nopeasti mielestä, kun ajoharjoittelu alkoi. Ajettiin ensin käsittelyrataa, jossa peruuteltiin, mallattiin tien reunan hakemista, käännettiin simuloidussa tienhaarassa jne. Taskupysäköinti tuli kokeilluksi molemmille puolille tietä, kolmiakselisella säiliöautolla ja ketterämmällä sammutusautolla. Raskaalla ajoneuvolla on myös yllättävän haasteellinen harjoitus nk laikan-yliajo ( ei tarkoita siperiankoiran päälle ajamista ) jossa merkkilaikka yritetään osua oikeanpuoleisen eturenkaan alle. Tällä simuloidaan tienreunan hakemista.

Perusasia, raskaan ajoneuvon kääntäminen tienhaarassa ( siis kulkusuunnan vaihtaminen ) on sekin erinomaisen tarpeellinen, eikä lainkaan helppo jos kääntöpaikka on ahdas. Perusasiat ovat perusasioita, nyrkkisäännöt selkeitä – aja aina ensin risteyksen ohi, käännä aina peruuttamalla. Ja silti aina on mahdollista sortua ojan pohjalle, mistä omin voimin ei autoa saa ylös.

Paitsi lentokentällä. Alusta on liukas, osalla kuskeista rengas pyrkii sutimaan liikkeellelähdöissä. Ehkä siellä kuskipukilla makustellaan liikaa jäärata-ajoa. Itsellä ajaminen sujuu yllättävän hyvin, taskupysäköinnit rullaavat, autot käätyvät tienhaarassa. Merkkilaikan yliajossa tulee virhe, koukkaan viimeisen laikan liian kaukaa. Haukansilmin tilannetta seuraava kouluttaja käskyttää tylysti virveen: uusiksi!

Eikä onnistu heti toisellakaan. ” Jos haluat oikealle, käännä oikealle ” opastaa kouluttaja. Näinhän se menee, rattia täytyy käyttää, raskaalla ajoneuvolla hyvin korostetusti. Lopulta laikka litistyy. Tehtäväradat on ajettu, sitten siirrytään väistöharjoitukseen.

Aluksi kouluttaja mittaa radan. Lumiselta pätkältä haetaan vauhtia, kouluttaja asettelee jäälle kartioita kuvaamaan maantien reunoja. Kartiokujan alkuun tulee jarrutusmerkki. Väistöpaikan mittaamiseksi yksi sammutusauto ottaa vauhtia – 35 km/h – hätäjarruttaa merkin kohdalla, ja koko porukka seuraa miten pitkälle sammutusauto liukuu ABS potkien… Pitkälle. Yllättävän pitkälle, polkupyöränopeuksista.

Demonstroidakseen jarrutusmatkan kasvamista suhteessa nopeuden lisäykseen, sama toistetaan 40 ja 60 km/h nopeuksilla. Kuudenkympin nopeudella tuntuu hetken, ettei auto pysähdy ollenkaan.

Rata mitataan 35 km/h nopeudella. Kouluttaja vähentää pysähtymispaikasta reilusti matkaa, merkkaa tähän kartioilla väistettävän kohteen. Harjoituksen tavoitteena on ajaa jarrutusmerkkiin tietyllä nopeudella, lyödä jarrut pohjaan ja väistää vastaantulijan kaistaa käyttäen este, sekä palata hallitusti omalle kaistalle ja pysähtyä siihen. Rata ajetaan 35, 40 ja 45 km/h ja kaikilla ajoneuvoilla, joten harjoittelua on tiedossa runsaasti jokaiselle kuskille.

Aloitan säiliöautolla. Oma kokemukseni raskaan kaluston ajamisesta on erittäin puutteellista, siksi ensimmäinen kierros menee sen toteamiseen, ettei vaihdelaatikon hidas alue yletä juurikaan yli 35 km/h nopeuksiin. Väistäminen toki menee mallikkaasti, vaikka perstuntuma tappelee vastaan jarrun pohjassa pitämiselle koko liikkeen aikana. Selkärangasta tahtoisi väkisin nousta vanhat 80-lukulaiset kokemukset liukkailla ajosta.

Kiihdyttäessä laatikon nopealla alueella mittariin nousee lähes varkain se 45 km/h. Hätäjarrutus, väistöliike ja eikös vain säiliö lähde luisumaan, perä karkaa eikä mitään ole tehtävissä. Kaunis pyörähdys ympäri, ajoneuvo pysähtyy keula tulosuuntaan kääntyneenä. Kouluttaja opastaa virveen miten jarru pitää irroittaa jos perä lähtee luisumaan. Tätä yrtin, hiuksenhienosti liian myöhään. Nolottaa hieman, vaikka ei pitäisi. Uudella yrityksellä auto kestää hallussa, samoin kaikilla muilla ajoneuvoilla.

Viimeisenä ajetaan alussa mainitulla Rangerilla, joka on uusi ja ketterä auto. Kun turvavarusteet ovat käytössä, tällä pystyy toteuttamaan hallitun väistön vielä 50 ja jopa 60 km/h nopeudessa. Kuitenkin, hälytysajossa olen ajanut itsekin säiliöautoa talviolosuhteissa talla pohjassa, tarkoittaen tasaisella tiellä noin 100 km/h ja reiluun alamäkeen 110-120 km/h. Nilppujäällä nämä ajot eivät ole tapahtuneet, mutta harjoituksen ydin kirkastuu mieleen todella nopeasti – jo 50 km/h nopeuksissa säiliöauto, ja myös sammutusauto, ovat vaikeasti hallittavia, järkälemäisen liike-energian sisältäviä elementtejä. Jos nopeutta nostetaan kympillä tai kahdella, hallinta vaikeutuu progressiivisesti.

Nopeuden kaksinkertaistuessa jarrutusmatka nelinkertaistuu

Yllöoleva Liikenneturvan nyrkkisääntö koskee henkilöautoa. Jos käy testaamassa teoreettista jarrutusmatkamittaria Liikenneturvan sivuilla, miettii helposti että jarrutusmatkat jäisellä tiellä, henkilöautolla, ovat epätodellisen pitkiä, kuudenkympin vauhdista pitkälti yli sata metriä. Todellisuudessa, kun istuu säiliöauton ratissa ja polkaisee jarrun pohjaan vajaan viidenkympin vauhdista, tuntuu ettei auto edes yritä pysähtyä. Vaikka on ns painoa päällä ja pitoa pyörissä, kaikki renkaat nastoitettu.

Vasta käytyäni harjoituksen jälkeen tutustumassa liikenneturvan laskuriin, tajuan yhden merkittävän eron harjoituksen ja tositilanteen välillä. Harjoituksessa otetaan vauhti tietoisena merkatusta jarrutuspaikasta, jonka kohdalla jarru lyödään pohjaan. Todellisessa tilanteessa kuljettajan reaktioaika on keskimäärin sekunti, jona aikana auto koko ajan etenee alkuperäistä nopeutta. Tositilanteessa radan kartiot olisi jyrätty jo pienimmilläkin nopeuksilla, tuon jarrutusviiveen takia. Jos auto tulee eteen mutkan takaa, tai edellä ajava tekee paniikkiratkaisun hälytysvalot nähdessään? Ennakointi on vaikeaa tavallisestikin, saati hälytysajossa.

Liukkaalla harjoittelu vetää mietteliääksi. Jos mennään aivan vakavaksi, paloauton kaltainen hälytysajoneuvo on yksi niitä harvoja tielläliikkujia, jolla kelistä riippumatta on hyvä syy tai jopa velvoite ajaa kovaa. Niin kovaa kuin suinkin on turvallista. Kaikki muut jotka jäisillä teillä käyttävät kesäkelin nopeuksia, ottavat perusteettoman riskin. Tästä huolimatta, yleisnopeus talviteillä tahtoo noudatella raskaan kaluston lakisääteistä huippua, mieluummin kuin nopeusrajoitusta tai kelin luomia edellytyksiä.

Liikennevirran käyttäytyminen luo riskejä myös hälytysajoneuvoille. Yhden päivän harjoittelun jälkeen tajuaa kirkkaasti, että ratissa pitäisi vierailla useammin. Varsinkin huonolla kelillä. Onneksi omalla asemallani on toiminnassa mukana useita raskaan kaluston ammattikuljettajia, joilla ison auton käsittely on paremmin selkäytimessä kuin minulla. Aina joskus kuitenkin käy niin ettei ratin taakse saada sitä parasta kuskia, vaan kuljettajaksi lähtee joku sellainen kuin minä itse – jolla on lupa ajaa. C-kortti vailla kokemusta.

Omaehtoisen ajoharjoittelun tärkeyttä ei saa väheksyä. Itsekin olen tuosta toimintamallista tullut luopuneeksi viime vuosina. Näitä miettiessä päätän ainakin yrittää löytää silloin tällöin aikaa ja intoa – ehkä pienelle liukastelullekkin.