24.4.2018

Viikonloppu, tuo haaveidemme lentonäytöksessä kirkkaana hohtava silmukan huippukohta, lie varmasti ja vakuuttavasti, peruuttamattomasti, loppuunsa päätynyt; viimeistään nyt, kun maanantai jo ehtyy ja viikon ensimmäinen työvuoro on sekin taakse jätetty.Sopiva hetki ajautua pohdiskelemaan viikonlopun pituutta, tai lyhyyttä. Ei, niin ankara ryppyotsaisuus ei ajatusrakkinettani ahdista, että ryhtyisin sekundaattorilla lepopäivien mittaa kellottamaan. Tavallaan kellotan kumminkin. Viikonloppu, se joka saa alkunsa loppuviikon lempeästi helliessä almanakan lehtiä; jossain niillä metehisillä päivänmättäillä, missä keskiviikosta on keritty ja torstain toiveikkuus juuri täytyy, pyörähtäessään perjantaiksi. Virallisesti, niinpä niin, viikonloppu aukeaa eteemme konsa arkityö hellittää, mikä hetki se kullakin poloisella, kulloinkin, sattuu olemaan.

Itselläni viikonloppu syttyy hehkuunsa – monesti – viipyillen, lepatellen. Monesti, säännöllisen monesti, lasketaan pumpulinpehmeä viikkovapaa alkaneeksi elokuvatoimien jälkeen, siis pirteänä pyörähtelevän perjantain helmojen jo laskeutuessa kohti lauantain aukeita lakeuksia. Yhtä lailla, tavanomainen viikonloppu – säännöllisen monesti – katkaistaan aikalangallani pyhän ehtoon vielä venytellessä maatepanoaan. Onko siis tavanomainen, arkinen viikonloppuni molemmista päistään tympeän lyhyt, pelkkä torso?Näin saattaa olla.

Kuitenkin, esimerkiksi kokeiltuani juuri palolaitoksen kelloa, siihen mitattiin viikonlopun pituudeksi täsmällinen 64 tuntia. Viranomaista lie uskominen, vähäpätöisissäkin asioissa, silti paneehan tuollainen aikamäärä mietteliääksi. Itsepintainen muistikuva, joka tylsyyden ja hitaan kiirehtimisen kuulapäävasaralla on taottu kalloni sisäpinnalle, väittää että hippien ja punkkareiden juopottelun vaihtimiseen olisin joskus uhrannut viikonlopusta peräti 68 tuntia. Opimmeko tästä, että työstämällä mitättömän yhdentekeviä, korvaamattoman arvottomia, pitkällisen kulumattomia tehtäviä, sietokyvyn ylittävällä hartaudella, hermopäätteitä käristävällä, hulluuteen ajavalla innostumattomuudella, yli-inhimillisen pitkinä urakoina – saavutamme kaikin tavoin mitaten pisimmän, suorastaan helvetillisen pitkän viikonlopun? Tai että puhaltamalla uurastuksen pätsi suorastaan humisevaan hornan liekkiin, saavutetaan lopulta tila jossa viikonloppu alkaa ennen kuin edellinen ehtii päättyä, ja iloisesti laukaten kirmaamme päättymätöntä kehää, harveneva takatukka viimassa lepattaen, kunnes innostuksen kliimaksin juuri kiertyessä eteemme, polkaisemme tyhjää…

Erilaisissa ja erityisissä viikonlopputöissä onkin sangen mainio tilaisuus mittailla tuon himoitun aikasaarekkeen ulottuvuuksia. Kovin häpeilemättä kuulee ihmisten kerskailevan viikonloppujensa tuhlaamisella, milloin mihinkin urakkaan ja erityisen tähdelliseen maailman valmistamiseen. Näitä surullisia toimia olen, synnynnäisen laiskuuteni huomioiden, yllättäen, harrastanut minäkin; takavuosien hullutuksissa kimpoillessani viikonloppu kirjoitettiin aikaraamattuun sellaisena jaksona, jolloin töitä tuli tehdä alle kymmenen tuntia päivässä. Kuitenkin, laiskan ihmisen – kuten minä itse – ryntäilylle ominaista on muunmuassa se, ettei uurastuksen tuntien lisääminen edesauta keskeneräisten hankkeiden valmistumista, ainoastaan lisää niihin panostetun tuskan määrää. Tämänkin tosiasian huomaamiseen saattaa huveta puoli elämää.

Tätä mietiskelen nyt aivan muuten vaan. Palokunnan kellossa ei ollut mitään ahdistavaa, se raksutteli kummemmin kukkumatta, kuin käetön aikalaite, eikä äskettäin taakse jääneessä viikonlopussa ollut mainittavia muitakaan askareita. Sangen oivallisesti osasin lukita itseni kartanon rauhaan. Kunhan mietiskelen vaan, arjen painaessa päälle kaikella jumalattomalla painollaan, kuin mummon kutoma sukka, kuolettavan vaarallisena ja pelkoa herättäen. Taidanpa enempiä empimättä vetäistä tuon tiistaille – tai märälle lampaalle – tuoksuvan almanakan palasen, kauniisti vasempaan jalkaani. Ja ryhtyä odottelemaan uutta viikon loppumista.

24.4.2015

Kosminen kinokanuuna lataa fotonikondensaattoreita. Hyperavaruus kaareutuu vapisten… Reaktoriaukko ammottaa tyhjänä, pimeänä. Aina siihen saakka, kunnes kapteeni Zorola laukaisee tähtiportin generaattorit, ja madonreikä toisten ulottuvuuksien todellisuuteen aukeaa

24.4.2012

Ihmettelee elämän outouksia. Tässä hän muistaa vielä sen häkellyksen tunteen, kun poika oli kasvanut riittävän suureksi käyttämään isänsä vermeitä; takkia, rukkasia, saappaita. Nyt havaitsee hän asetelman muuttuneen. Hän voi itse käyttää pojalta pieneksi jääneitä vaatteita. Äijä käppänöityy, poika miehistyy