Kun aamu oli kirkastunut jo hyvinkin ohi voisarvien tuoksun, ohi yökasteen tuoksun, ohi tarmokkaasti alkavien, toimeliaiden päivien aloituskohdan, Simeon heräsi. Yksinkertaisesti, vaikeroimatta tai mitään erityistä tuntematta, hän avasi silmänsä ja heräsi. Toki toisinaan, ja menneinä vuosina huomattavan useinkin, elämään ei palattu kevyesti silmät aukaisemalla, ei, toisinaan herääminen saattoi olla vaikeaa, jopa raskastakin – jos heräsi juovuksissa, tai siihen ettei enää ollut juovuksissa. Aina ei voinut herätä levääneenä, eikä herääminen väsyneenä ole koskaan nautinto.

Viimeisinä vuosina Simeon oli alkanut nauttia hyvästä heräämisestä, jopa enemmän kuin viinistä tai joskus suosimastaan eteläisestä calvadosista. Juominen jäi maisteluksi, juhliminen lasin kilautukseksi, ja niin hän heräsi yhä useammin ja useammin kuin lapsi, raikkain ajatuksin, kirkkain silmin, kevyesti ja taivaallisen helposti. Toisinaan Simeon yritti pukea sitä sanoiksi, aamunheleää viisauttaan – jos ihmisellä on kyky hankkiutua elämään, jossa rauhalliset aamut ovat mahdollisia, hän on tuplaten kyvyttömiä kanssaihmisiään tyhmempi, mikäli ei osaa käyttää lahjakkuuttaan hyväkseen. Toisinaan hänelle riitti ajatus, jota ei puettu sanoiksi eikä edes koristeltu äänteillä, tai kulmakarvojen liikkeillä.

Simeon, tuo yksinkertaisten lauseiden ihmelapsi. Viisauksien sanominen ei ehkä ollut, aivan täsmällisesti, hänen vahvinta aluettaan. Aamut olivat. Aamut, ja Arielle.

Jo käydessään levolle Simeon aavisteli aamunsa onnekkuutta, tunsi taivaallisen hetken tulevan lähemmäksi, niin että saattoi joskus olla liiankin innokas panemaan maaten. Olihan hän toki vanhentunut, ei käy kieltäminen; vanhentunut ja väsynyt, eikä jaksanut nauttia yön tunneista kuten ennen. Lisäksi valvominen vaati viiniä ja toisinaan myös tupakointia, ja kummatkin sumensivat aamujen kirkkautta, liiaksi.

Nyt Simeon heräsi, eikä hän ollut juovuksissa, tai kohmelossa, tai tuskissaan siksi ettei enää ollut juovuksissa. Yksinkertaisesti, hän avasi silmänsä. Aamun kajo oli jo vaihtunut päivän kirkkauteen, sen huomasi vaikka huoneen ikkuna ei ollutkaan auringon suuntaan, ja lisäksi ikkunaa peitti harsomainen päiväverho. Päivän kirkkaus täytti huoneen, valolla joka ei luonut varjoja vaan upotti sisälleen. Kuten tavallista, päivän kirkkaus oli jo hyväillyt hänen silmiään suljettujen luomien läpi, eikä silmien avaamisessa ollut mitään tuskallista tai mieltä räjäyttävää, hän havaitsi kaiken heti kuin olisi ollut valveilla tuntikausia.

Kuten tavallista, tai ehkä ei nykyään välttämättä enää niin tavallista, hän näki heti päivän kirkkauden ja päiväverhon hehkuvan vaaleuden, huoneen kermanväriset seinäpaperit, vaaleansinisen katon, koristepeilin ikkunan viereisellä seinällä, halkeaman kattolistan kulmassa missä näkyi epäonnisen puusepän vinoksi lyömä kapeakantainen naula. Simeon havaitsi kaikkea, ja ennen kaikkea ja kaiken jälkeen hän havaitsi Ariellen.

Tärkeintä hyvässä heräämisessä oli juuri Arielle. Kun Simeon aukaisi silmänsä, naisen kasvot lepäsivät vain puolikkaan tyynyn päässä hänen kasvoistaan, häneen päin kääntyneinä. Jumalaisen kauniit, jumalaisen kauniin lapsen kasvot; rentoutuneina, nukkuvina, vailla minkäänlaista ilmettä, vailla miellyttämistä tai kiperiä tunteita, kuvastaen pelkkää puhdasta, pyyteetöntä kauneutta. Tai ehkä tärkeintä ei ollut Arielle, vaan se että Arielle yhä nukkui.

Joskus herääminen meni väärin. Kun Simeon aukaisi silmänsä, Arielle katseli jo häntä. Ja ennen kuin Simeon ehti huomata miten Arielle katsoi, tämä jo ripusti kasvoilleen jonkun parhaista ilmeistään, jonkun melkein yhtä jumalaisen kuin nukkuva Arielle, tai ehkä jumalaisemmankin, ehkä kiihottavan tai rakastettavan tai kiinnostavan, mutta ei yhtä rehellistä, ei yhtä arvokasta kuin nukkuva Arielle. Silloin Simeon oli pettynyt, kenties silmänräpäyksen ajan vain, pettynyt kuitenkin. Siihen, ettei saanut katsella nukkuvaa naista, tai siihen, että aamun siunattu rauha loppui ennen alkamistaan. Sillä heti seuraavaksi, kun Arielle oli hankkinut kasvoilleen jonkun parhaista ilmeistään, hänen oli avattava jumalaisen kaunis suunsa, puhuakseen jotain yhdentekevän tärkeää, jotain vastineen vaativaa, jotain joka leikkasi aamun halki ja kiskoi Simeonin irti pyjamastaan, pujotti tohvelit jalkoihin ja kiikutti hänet keittiöön, tai parvekkeelle, tai kylpyhuoneeseen. Tai, Ariellen jumalaisen kaunis suu ei puhunutkaan pitkään, vaan suuteli kuin nälkäinen susi. Yhtä kaikki, aamu halkaistiin ennen alkamistaan, eikä Simeon pitänyt sitä onnekkaimpana mahdollisuutena.

Ei pidä ymmärtää väärin. Simeon tiesi ja tunsi olevansa onnekas, aina kun heräsi Arielle vierellään. Hänen ikäiselleen miehelle tuollainen – jumalaisen kaunis – nuori nainen oli enemmän kuin uskomattoman onnekasta, enemmän kuin tuhannesti siunattua. Edelleen, vaikka he olivatkin tunteneet jo vuosia, ja jokaisena vuotena myös Arielle vanheni, muuttui siitä hätkähdyttävän enkelimäisestä tytöstä, lähes lapsesta, miltei kolmekymmenvuotiaaksi kaunottareksi. Edelleen, ollen Simeoniin nähden mielettömän nuori, hän oli vanhempi kuin ennen, konkreettisempi, naisempi. Mutta kaunis kuin taivas. Kuin aamuinen, päivänkirkas taivas.

Simeon makasi aloillaan, katsellen Ariellen nukkuvaa kauneutta. On sellaisia naisia, joiden kasvoille voidaan luoda hätkähdyttävä kauneus muutamalla siveltimenvedolla, korostaen silmäluomia tai huulten kaarteita, voimistaen ripsien mustanpuhuvaa tiheikköä. On sellaisia naisia, joiden kasvoille on mahdollista rakentaa kohtalaisen pysäyttävä, kohtalaisen päätä kääntävä kauneus, sinnikkäällä työllä ja laadukkaalla ammattitaidolla, tai elinikäisellä harjoittelulla. Nuo naiset haalistuivat olosuhteiden muuttuessa, kuin punaiseksi maalattu maatalon seinä, auringonpuoleinen, sateelle altis, vaatien alituista uutta maalipintaa miellyttääkseen katselijan silmää. Ja sitten olivat ne poikkeukset, kuten Arielle. Hän oli luontaisesti, rehellisesti kaunis, hätkähdyttävä, pysäyttävä, kääntävä, vangitseva. Huoliteltuna arvokkaassa iltatilaisuudessa, kylvyn jälkeen nukkuessaan puhtaana ja luonnollisena, kaatosateen hakkaamana syksyisen kaupungin torilla. Hänen kauneuttaan ei ollut mahdollista maalata esiin, sen saattoi vain peittää.

Arielle liikahti hiukan. Otsalla käväisi kevyt rypistys. Simeon tiesi aamunsa pian päättyvän, ja hän tunsi itsensä alakuloiseksi, onnensa lävistämäksi ja haavoittuneeksi, samaan aikaan pikkupojaksi ja vanhuuttaan väsyneeksi. Naisella oli häneen sellainen vaikutus. Hän pelkäsi, osittain. Hän kaipasi, enimmäkseen, kaipasi niitä tunteita joilla oli kuohunut itsensä läkähdyksiin kolme vuotta sitten, viisi vuotta sitten, viisitoista vuotta – vai miten ihmeen monta vuotta? – sitten. Silloin hän oli herännyt aamuunsa, katsellut ihmeellistä Arielleaan, odottanut lähes pyörtymisen partaalla sitä hetkeä kun Arielle avaisi silmänsä, näkisi hänet…Ja räjähtäisi rakastavaan riemuunsa, kuplivaan, kiehuvaan katseeseen, hänen silmiinsä porautuvaan. Joskus, nykyään, Arielle heräsi, eikä hänen silmissään näkynyt mitään, ei kohtuuttoman pitkään hetkeen. Arielle vain katsoi. Ne silmät olivat silloinkin kauniit, jumalaisen kauniit, mutta ikään kuin lasin takana, ikään kuin toisaalla, Simeon kaipasi niitä ikään kuin Arielle olisi katsellut häntä kaukaa, Bretagnesta tai sieltä kotoaan…

Mistä Arielle olikaan kotoisin? Simeon vaivautui ajatuksiinsa, epämääräisiin muistoihinsa. Hänen täytyi yhä, aina tai joskus Ariellen menneisyyttä muistellessaan, käydä läpi kaavio, joka alkoi Ariellen nimen muistelemisesta. Kukat muistuttivat siitä, jostain syystä hänen täytyi muistella keltaisia ruusuja löytääkseen Ariellen nimen, De Fleur. Muistettuaan sen hänen täytyi kuvailla mielessään keltaisia ruusuja kuljettava kuorma-auto, se jonka kyljessä luki De Fleur, vaikka se ei kuulunutkaan Ariellen isälle tai sedälle tai suvulle, vaan koska se oli rekisteröity Alankomaihin. Belgiaan, vai Hollantiin? Joka tapauksessa, se oli Amsterdam missä Simeon kohtasi ihanan Ariellensa, ei keväinen kukkaloiston Amsterdam, vaan keskitalven hyytävä, jäinen ja tuulinen, vieras ja kylmä kaupunki.

Arielle oli kuin kaukainen kaupunki, siinä maatessaan tyynyllä Simeonin vieressä, Simeonin sängyssä, Simeonin kodikkaimman kaupunkiasunnon makuuhuoneessa. Kaukainen kaupunki, josta ei varmuudella muistanut, tulisiko sen kaduilla vastaan tuttavia vai vihamiehiä, vai ei kumpiakaan. Olisiko sen tori vain tyhjä aukio, lehdettömiä puita, ääneti lentäviä lokkeja. Aukio, jolla kenties juhlittiin viime vuosikymmenellä jalkapallon maailmanmestaruutta, hillittömien karnevaalien tunnelmissa, ihmismeren hyväillessä aukion reunoilla seisovia lehmuksia.

Simeon pelkäsi, että jonain aamuna Arielle olisi kuin keskitalven jäätynyt, viimainen Amsterdam. Kaupunki, jossa ei olisi ketään häntä varten, ei lämpimiä katseita, ei avonaisia ovia. Että naisen silmiin jäisi se tyhjä katse, ei mitään ei kenellekään. Kuin tuomiokirkon kattomaalaus, kaunis ja taidokas, tyhjä sille ihmiselle joka tietää ettei Jumalaa ole, joka tietää ettei maalaus esitä hänelle mitään.

Joinakin aamuina Simeon käsitti elämästään tarpeettoman paljon. Hän näki saavutuksensa ja saavuttamattomuutensa samanveroisina, eri suuntiin kiskovina voimina. Juuri katsellessaan nukkuvaa Ariellea hän saattoi hetkeksi tavoittaa ymmärryksen noiden asioiden kiemuraisista yhteyksistä, saavutettujen ja saavuttamattomien; koska olihan niin, että aina kun hän saavutti jotain kaipaamansa, hän huomasi kaipaavansa vielä kovemmin sen saavutuksen täydellistymistä, onnekkuuden kohoamista, sitä viimeistä mestarillista piirtoa, joka erottaa katutaiteilijan parhaan teoksen taidehistorian klassikoista. Alunperin kaivatessaan jotain saavuttamatonta asiaa, hän ei osannut kuvitella sen asian täydellistävää yksityiskohtaa tai yksityiskohtia, tai täydellisyyteen johtavaa polkua. Ei, kovin monta kertaa saavuttamatonta täydellisyyttä osasi ryhtyä kaipaamaan vasta, kun oli jo saavuttanut sen mitä alunperin piti saavuttamattomana. Kuten Arielle.

Simeon oli onnellinen Ariellesta, tavallaan. Hän oli ollut onnellinen tavatessaan Arielleen, ja tuntenut itsensa uskomattoman onnekkaaksi heidän seurustelunsa alkaessa. Kuvaamattoman onnekkaaksi, kaiken saavuttaneeksi. Jollain tavalla hän oli uskonut sen mullistavan hänen maailmansa. Ehkä hän oli uskonut liikaa. Kuitenkin, saavutettuaan Ariellen, hän lopulta huomasi kaipaavansa paljon entistä syvemmin, tuskallisemmin, kiduttavammin, saavutetun täydellistymistä. Sitä, että olisi saanut Ariellen kokonaan.

Katsellessaan nukkuvaa Ariellea Simeon tunsi lapsellista surua, melkeinpä tuskaa. Jos olisi halunnut, hän olisi saattanut itkeä. Simeon kaipasi, siinä ollessaan niin lähellä uskomattoman kaunista ja rakasta Arielleaan, hän kaipasi lapsellista ja oikeaa rakkautta. Poukkoilematonta, kaunista, kahden välistä, puhdasta rakkautta. Kaikkien muiden suhteidensa erilaisia vaiheita eläessään hän ei ollut koskaan kaivannut niin kovasti. Simeon olisi saattanut rukoilla. Siitä hän tiesi olevansa epätoivoinen.

Arielle liikautti päätään mutta ei kääntynyt. Joskus nainen kääntyi selin, jättäen Simeonin aamuun pehkon kihartuvia, pähkinänruskeita hiuksia, shampoosta tarttuneen ruusun tuoksun, nukkaisen olotilan. Pettymyksen. Sellaisina aamuina Simeon saattoi kääntyä, kierähtää ylös sängyltään ja hiipiä työhuoneeseen, etsiä pullon calvadosia tai konjakkia tai edellisiltaista viiniä, ryhtyä maistelemaan verkkaisesti, päivää kiihdyttäen. Kunnes kenties kykeni tarttumaan kynään, raapiakseen paperille jotain vähemmän kullankiiltoista, jotain 80-luvun teoksilleen tyypillistä, osoittelevaa, harmaan kiven kaltaista terävyyttä; ei perhosina lepattelevaa lempeä, kuten teoksissaan – kaikissa kahdessa – Ariellen jälkeen.

Tavattuaan Ariellen Simeon oli kuvitellut löytäneensä runouden suuren, verenpunaisen ytimen. Hän oli leimunnut ja leiskunut, tulittaen värssyjään paperille suuren luomisvimman vallassa, onnestaan hurmioituneena ja vakuuttuneena siitä, että juuri häikäisevän onnen jakaminen oli runoilijan elämäntehtävä. Kaikki se mikä oli tehnyt hänestä taiteilijan, oli saanut mennä. Happamuus, kitkeryys, repivä ironia, politiikkaa hipova satiiri. Leikkaavan terävä älykkyys. Ne virkkeet ja runolliset huomiot, jotka olivat osuneet suuruudestaan hullaantuneiden epäihmisten kasvoille kuin piiskansivallukset, ne taitavat, kolossaalisen suuria elämän mysteerejä ymmärrettäviksi, helpommin tuneisiin sulaviksi muotoilleet lauseet, ne jotka olivat tehneet hänestä kunnioitetun, seuratun ja jopa pidetyn kirjailijan, ne oli kaikki päästetty omille teilleen. Hän oli vaihtanut ne äkkirakkauteen, lempeään sokeuteen.

Simeonin aamuun hivuttautui katkeruus. Leikkaava terä oli tylsynyt jo vuosia sitten. Milloin hän oli viimeksi kirjoittanut mitään, mitä ei olisi pelännyt kirjoittaneensa joskus aikaisemmin, tai lukeneensa jostain jonkun nuoren runoilijan käsikirjoituksesta, tai huomanneensa muuten vain mitättömäksi tai arvottomaksi. Vuosia sitten. Kirjoittaakseen runoja täytyi tuntea, eikä se mitä Simeon nykyisin tunsi oikein muotoutunut runoiksi. Varsinkin, kun hänen yleisönsä odotti sitä samaa mihin oli ehtinyt Ariellen aikana tottua – kauneutta, kepeyttä, kevättaivaalla lirkuttelevia leivosia, kesätuulen hipaisevaa humahdusta Seinen rannan kukkameressä, juuri ennen suudelmaa. Ei Simeon ollut katkera yleisöstään, joka oli suonut hänelle helpon elämän ja rauhalliset, rakkaat aamut. Hän oli katkera vanhenemisestaan, kyvyttömyytensä kumuloitumisesta, kynän tylsymisestä, ja siitä että oli hukannut teränsä siihen kukkamereen ja niihin suudelmiin. Hän oli hukannut itsensä, ehkä ystävänsäkin.

Simeon muisti yhä ensimmäisen Ariellen jälkeisen runoteoksensa julkaisukekkerit. Ne olivat olleet nelisen kuukautta pitkät, toukokuulta syksyyn kantavat, kosteat ja ilkamoivat. Simeon oli kierellyt maata yhdessä Ariellen kanssa ja erikseen, huumaantunut uudesta suosiostaan, jota olivat osoittaneet paitsi viikkolehtien arvostelijat, myös varsin lukuisa joukko runouteen mieltyneitä naisia. Nuoria, vanhoja, kauniita, kauniimpia. Kyllä, hän oli juhlinut. Hän oli sivuuttanut murehtimatta taidejulkaisujen tuomitsevan kritiikin, ystäviensä hämmentyneet arvostelut, kustantamon vaihtumisen ja ex-vaimojensa huolestuneet lausahdukset. Kaiken hän oli sivuuttanut, kuohuessaan ja keikkuessaan oman pellehyppynsä luomassa aallossa, sen aallon harjalla, miettimättä milloin se laantuisi.

Yllättäen, aalto ei oikeastaan koskaan laantunut. Simeon tapasi juhliessaan muutamia pop-muusikoita, jotka halusivat tehdä omaa ranskankielistä musiikkia, ranskalaisille istuvalla lyriikalla. Ennen kuin huomasikaan, Simeonista oli tullut sanoittaja, hänen runonsa kaikuivat radiossa, hänen runonsa muuttuivat lauluiksi.

Simeon, pop-lyyrikko. Hän ei kuunnellut niitä levyjä koskaan. Ei ainakaan enää, vaikka ne yhä tuottivat hänelle sievoisia summia rahaa. Hän ei arvostanut niitä. Ei, vaikka yhdelle levylleen – minkä nimiselle, Simeon ei pystynyt muistamaan – jompi kumpi Costardin veljeksistä, J tai R, levytti kappaleen ”Aurinko”, ja herätti joskeenkin suurta huomiota vaatimalla, että kappaleen kansitekstiin kirjoitettaisiin vain Milon, sanoittaja. Koska säveltäjä, J tai R Costard, tunsi että ”Aurinko” eli pelkästään mestarillisen sanoituksensa voimalla, pelkästään sen tähden, sävellyksen ollessa toissijainen asia.

Miksi Simeon sai muusikoilta taiteilijanimen Milon, sitä hän ei pystynyt muistamaan. Vai antoiko sen Arielle? Simeon katseli nukkuvan Ariellen hieman värähteleviä silmäluomia. Hän yritti muistaa, oliko Arielle keksinyt nimen Milon, nimen joka tunnettiin jonkin aikaa huomattavasti paremmin kuin Simeon Roex, rakastavaisten kulttirunoilija suoraan Seinen rantojen kukkaismerestä. Eikö juuri Arielle ollutkin keksinyt nimen, joka itse asiassa oli hänen koiransa nimi…

Simeon melkein hätkähti tajutessaan, että koira oli ollut Marien, hänen ensimmäisen vaimonsa, ei suinkaan Ariellen. Marie oli keksinyt peitenimen. Tai ei itse asiassa keksinyt, Simeon oli keksinut sen itse, keskusteltuaan Marien kanssa eräänä hieman juhlinnan himmentämänä sunnuntaiaamuna, heidän kävellessään jossain Marien Cloe-kadun asunnon liepeillä. Simeon oli viettänyt siellä yön riideltyään Ariellen ystävien kanssa, mutkikkaan palapelin päätteeksi, ja se tietenkin oli johtanut seksiin, menneiden aikojen muistoksi, tietenkin…Olihan hän tuolloin melkeinpä rakkauden jumala.

– Jos olisit luotettava, edes hiukan, rakastaisin sinua yhä, oli Marie sanonut, katsonut koiraansa jota talutti heidän mukanaan, ja jatkanut: – Mutta ei, sinä olet sinä, ja koira on tämä Milon, kultainen noutaja. Sinusta ei ikiä tule kultaista, Simeon. Ei ikinä.

Marie oli itkenyt hiukan, ja siitä huolimatta Simeon oli tuntenut itsensä loukkaantuneeksi. Kyllä, hän oli sotkeutunut naissuhteisiin ja loukannut vaimoaan, hän oli ollut epäluotettava, mutta sellaista elämää suurkaupungin taiteilijapiireissä viettettiin silloin, ainakin niissä missä Simeon liikkui. Eikö hänestä olisi ollut koiraksi? Hän sentään oli jättänyt vaimolleen hyvin varustetun, lähes velattoman pikku asunnon erittäin hyvällä paikalla melkeinpä Eiffelin varjoissa, vaimolleen ja kultaiselle koiralle. Ja niinpä Simeon oli mennyt ja pyytänyt muusikoita kirjaamaan hänet tuotoksiinsa salanimellä Milon.

Hänestä oli tullut Milon, todellinen kultainen noutaja. Costardit ja muutamat muutkin menestyivät loistavasti, ja osa heidän rikkauksistaan valui hänenkin kukkaroonsa. Vielä nytkin, toistakymmentä vuotta myöhemmin. Eikä sitäkään olisi tapahtunut ilman Ariellea, ilman kultaista kautta, ilman kukkaismerta Seinen rannoilla. Siltikin hän oli katkera.

Ne julkaisukekkerit. Kun Simeon palasi kiertueeltaan kotikulmilleen, hän oli odottanut kohtaavansa ystäväjoukon, hänen ystävyydestään ja runoudestaan kiinnostuneita ihmisiä, kantakahvilan asiakkaita. Näin olikin tapahtunut, mutta muutamia ihmisiä oli puuttunut. Anton, kahvilan pitäjä, oli kahden kesken paljastanut hänelle kuulleensa niiden kuukausien aikan moniakin kovaäänisiä pettymyksen julistajia, jotka olivat arvostelleet hänen uutta tyyliään ”silkaksi paskaksi” tai korkeintaan arvottomaksi roskaksi, naistenlehtien täyteaineistoksi. Simeon oli loukkaantunut verisesti. Hän oli kuvitellut saavansa arvostusta ystäviensä ja taiteilijoiden taholta. Typerää, mutta niin hän oli rehellisesti kuvitellut, silloinkin kun oli huomannut lukijoidensa vaihtuneen kolmekymppisistä valveutuneista miehistä alle kaksikymppisiin, huokaileviin naisiin.

Kantakahvilaan tulleiden joukossa oli ollut se yksi mies, jonka nimen Simeon oli jo unohtanut, jos mikäli oli sitä koskaan kuullutkaan. Mies oli ollut ikävän tuntuinen, rauhaton, kireä, oli sitten hankkiutunut Simeonin kupeeseen ja kähissyt hänelle ärsyttävän kiihtyneesti ja Simeonia silmiin tuijottaen:

– Herra runoilija, pidin teitä suurena taiteilijana. Ja paskat, oikeasti en koskaan välittänyt oletteko suuri taiteilija vai pöytälaatikkokirjailija. Pidin teidän runoistanne. Odotin niitä, kaipasin niitä. Te osasitte kirjoittaa sen mitä minä tunsin, ja se oli minulle tärkeää, voitteko edes kuvitella? En minä halua lukea kirjastoja tyhjiksi, haluan tuntea! Haluan että se mitä tunnen, on oikein, että sille on sanat. Teidän sananne, herra runoilija, ne olivat minun.

Mies oli puristanut Simeonin kättä ja miehen silmiin oli kihonnut kyyneleitä.

– Minä en tunne taivaankevyttä rakkautta, minä olen yksin ja haluan olla yksin. Neitoperhoset eivät kiinnosta minua. Luin teidän uuden kirjanne ja nyt olen kuin kuollut, sisältä. Te annoitte minulle sen mitä tunnen, ja te otitte sen pois, vaihdoitte tuohon…paskaan! Ettekö ymmärrä?

Mies oli itkenyt hetkisen, kuivannut sitten silmänsä ja lähtenyt. Jälkeensä hän jätti pahan olon, jota Simeon ei ollut saanut huuhdeltua sen illan kuohuviiniin eikä konjakkiin, eikä ehkä mihinkään koskaan sen jälkeen, aivan kokonaan. Samaa katkeruutta, pahaa oloa hän tunsi nytkin, Ariellea katsellessaan. Tavallaan hän tiesi, että oli menestynyt uudella rakkauden glorian kaudellaan, ja hänen tulisi olla kiitollinen menestyksestään. Hän nautti sen hedelmistä päivittäin, se antoi hänelle mahdollisuuden rauhallisiin aamuihinsa ja pitkiin iltoihinsa, milloin niitä kaipasi.

Simeon ei osannut aavistella, mahtoiko kantakahvilan katkera mies olla edelleen yhtä katkera, toisenkin rakkaudentäyteisen kokoelman jälkeen, tai sitä seuranneen hiljaisuuden tähden. Hän, Simeon, oli uponnut Ariellensa suloisuuteen, uponnut ja säkenöinyt, kiehunut ja kuplinut, vain aikansa. Rakkauden glorian kultainen kausi, sen hän oli kiehunut lävitse, päästänyt sisimpänsä höyryämään, kuten Seinen rannan kukkaismeri höyryää aamuauringon lämmössä, jokseenkin kalsean syyskesän yön jälkeen. Kukat kuihtuvat, Simeon, oli hänen toinen vaimonsa ilkkunut jo vuosia sitten. Kukat kuihtuvat, totta vieköön – eikä hän, Simeon, ollut koskaan ollut mikään ruusu, pikemminkin koiranputki jonkun bretagnelaisen hevoshaan reunalla, kukinnoissaan vain puoli päivää puhdas ja valkoinen, pian kärpästen ja marjaluteiden saastuttama, pistävän hajuinen. Koiranputki kuolee tyylikkäästi pystyyn, ruusujenkin taittuessa talven harmauteen.

Arielle muutti asentoaan ja hänen suupieltään nykäisi aavistuksellinen hymy. Simeon tunsi kuinka voimaton mustasukkaisuus leimahti hänen ylleen, haihtuen saman tien. Olisi ollut helppoa kiusata itseään mustasukkaisilla kuvitelmilla, helppoa ja tavallaan realistista, ottaen huomioon Ariellen kauneuden ja nuoren iän. Sekä sen tosiasian, että miesten joukossa ei ollut lainkaan harvinaista omituinen käytös, jossa toisten miesten kauniiden ja nuorten naisten saalistaminen muodostuu elämäntehtäväksi. Saavuttaminen, jossa lopullinen saavuttaminen jätetään täyttämättä. Ja tämän omituisen käyttäytymisen ohella kovin monia miehiä kiusasi haave valloittaa juuri Ariellen kaltainen, kuuluisan runoilijan jumaloitu puoliso. Mutta Simeon oli jo ylittänyt sen iän jossa mustasukkaisuus voi myrkyttää mielen läpikotaisin. Hän ymmärsi onnekkuutensa kypsemmin, tiesi että osa – merkittävä ja olennainen osa – hänen omaa onnellisuuttaan oli ehdottomasti Ariellen tyytyväisyys, eikä kaunis, nuori nainen ole koskaan, ei koskaan täysin tyytyväinen rakastaessaan vain yhtä miestä! Tai oikeammin, tullessaan vain yhden miehen rakastamaksi.

Simeon joutui rakentamaan onnellisen tyytyväisyytensä väkivalloin, kasaten sen järkevän analyysin kivenmurikoista. Mies syvällä hänen mielensä pohjalla halusi raivota, sulkea Ariellen kellariin, pieksää kaikki vinosti hymyilevät, nahkatakkiset motoristinuorukaiset, jotka parveilivat heidän aamukahvilansa terassilla aurinkoisina päivinä, vain voidakseen iskeä silmää kauniille Ariellelle, ja voidakseen kehuskella tällä uroteolla ystävilleen. Järjestelmällisen yksioikoisesti Simeon tukahdutti ne ajatukset alkuunsa, ne jotka tiesivät eräiden noista nuorukaisista päässeen koskettamaan Ariellen jumalaisia huulia, kenties ihailemaan sormenpäillään Ariellen taivaallista ihoa, kohdista jotka Simeon olisi halunnut merkitä yksinoikeudekseen. Hän oli runoilija, taiteilija, mielikuvitusakrobaatti joka pystyi kuvittelemaan mitä tahansa, todellista tai epätodellista. Hänen kuvitelmansa olisivat myrkyttyneet niin äärettömän helposti, itsestään, ilman järkähtämätöntä taistelua, kylmäävää mielenlujuutta, heikkouden ylös ruoskimaa periksiantamatonta voimaa.

Aamu aamulta Simeon huomasi väsyvänsä nopeammin. Yhä nopeammin huumaava onnekkuus haihtui ja sen tilalle vyöryi väsymys, harmahtava pelokkuus, heikko olo kuin se viimeinen terveeksi koettu hetki ennen kiivaan vatsataudin puhkeamista, kun melkein tietää olevansa sairas, pahasti. Simeon katseli Ariellen kauneutta, edelleen niin jumalaista ja hehkuvaa, kuten oli katsellut tuhannesti aikaisemmin, ja tunsi samaa huumaavaa onnekkuutta, samaa ällistyksen, ihastuksen ja intohimon kieppuvaa, taivaita tavoittelevaa sekoitusta – ja sen värisevän hehkun alla alakuloa, epätoivoa, koleana hiipivää väsymystä.

Simeon sulki silmänsä. Mitään hän ei toivonut niin kuin puhdasta rakkautta, yksinkertaista, pyristelemätöntä, kaunista, kahdenvälistä rakkautta. Sitä tunnetta, kun tietää ettei tarvitse luottaa ja uskoa. Joinakin aamun hetkinä Simeon olisi vaihtanut siihen tunteeseen todella paljon, ehkä kaiken menestyksensä, ehkä helpon elämänsä.

Jos hän vain pystyisi pyyhkimään Ariellen kasvoilta sen keimailevan ilmeen, jonka nainen ripusti nähtäville tiettyjen henkilöiden läsnäollessa – silloinkin kun hän, Simeon, oli myös läsnä. Jos hän vain pystyisi pyyhkimään pois huolitelluin kynsin koristeltujen sormenpäiden näennäisen tarkoituksettoman eleen, jolla Arielle avasi iltapukunsa hartiahuivin, täydellisten, valkoisten rintojen päältä, täydellisellä hitaudella, täydellisen oikealla hetkellä. Jos hän voisi puhkaista silmät Ariellen sisaren miesystävän päästä, sillä hetkellä kun ne syöksyivät huumaantuneina syleilemään Ariellen rintojen pehmeää ihoa, lähes sokeutuen, ajaen tämän Neon Marcellen miltei halvaukseen.

Yksinkertainen, puhdas, kahdenvälinen rakkaus. Miten helppoa, miten tavoittamatonta. Simeon ei tuntenut lainkaan katkeruutta tai katumusta ymmärtäessään, ettei itse ollut koskaan tarjonnut sitä tunnetta kenellekään, ei vaimoilleen, ei ystävilleen, ei isänsä uskolliselle koiralle, ei edes Ariellelle. Tietämys siitä ettei hän itse ollut kykenevä yksinkertaisuuteen ja puhtauteen, ei estänyt häntä kaipaamasta, toivomasta, näännyttävästi ja turhaan.

Simeon avasi silmänsä. Arielle nukkui yhä, mutta uni oli jo kevyttä, heräämistä enteilevää, hänen kasvonsa virittäytyivät heräämistä kohti, kuin yksinäinen, kalpea huilun ääni merkittävän klassisen konsertin alussa, alkusoiton alkusoittona, kevyenä, kuulaana, vaivattomasti ja äärimmäisen rehellisesti nuottejaan syleillen, kuulijan tietäessä odottaa kokonaisen sinfoniaorkesterin äännähdystä, selittämättömästi, vaistonvaraisesti.

Simeon makasi liikahtamatta. Joskus, kuten nyt, hänen sydäntään kouristi ja hän tunsi pelon nousevan kurkkuunsa rautaisena veren makuna. Syvällä mielessään Simeon itki kuin pikkulapsi, pikkupoika joka on juuri kohdannut ensimmäisen lukuisista ylittämättömistä elämän esteistä, käsittämättömän ja julman, pikkupojan ahomansikkaiseen yksinkertaisuuteen sopimattoman. Kyky itkeä kuin pikkupoika, syvällä sisällään, kyyneleittä, kenties se teki hänestä soveltuvan sankarirunoilijan kipuilevaan rooliin, baskeripäisten sanansivaltajien turnajaisissa. Sankarillinen runous, se saattaa ylentää mutta ei tee onnelliseksi. Ei ainakaan runoilijaa.

Yksinkertainen puhtaus. Siihen voisi kääriytyä levollisesti, odottamaan vanhuuden haalistamia päiviä, aamuja kun ei osaa muistaa eikä enää tiedä miksi sepittäisi mitään uutta. Haalistuminen ja haurastuminen, poispäin eläminen, ne olivat jo auringon kylvettämän makuuhuoneen kynnyksellä, katsellen Simeonin kuihtuvaa ruumista ja veikeästi ryppyiseksi vetäytyvää ihoa, tyynyllä lepäävää päätä, josta yhtä matkaa karisivat harmaantuvat hiukset ja huikeat ajatukset.

Vielä tänään Simeon makasi siinä ja odotti Arielleen heräämistä. Vielä tänään hän uskalsi tehdä sen. Pelko tympääntyneisyyden häivähdyksestä naisen vastaheränneissä silmissä, pelko tai kauhu, ei vielä voittanut uskoa ja toivoa rakkauden meren lainehtimisesta noiden pohjattomuudessaan häkellyttävien silmien lempeän kiiltävän pinnan alla, ei vielä voittanut kaipausta, odotusta, tietoa täyttymyksen mahdollisuudesta. Mutta kenties jo huomenna hän ei enää pystyisi siihen.

Miten pitkään tuollaisella vedenjakajalla voi horjahdella, päätymättä mihinkään ratkaisuun? Simeon ei ollut koskaan ollut taitava horjahtelemaan, siksi hän oli kevyesti ja tunnottomasti sukeltanut seikkailuista avioliittoon ja avioliitoista sekkailuihin, siekailematta ja selittelemättä. Arielleen hän oli juuttunut. Ariellea hän ei ollut pystynyt ylittämään. Ja kuitenkin, korkein kohta heidän yhteisellä polullaan oli selkeästi takana päin, palaamattomissa, murtuneiden siltojen takana. Horjahteleminen tarkoitti sitä ja vain sitä, että onnekkuuden määrä ei enää riittänyt peittämään pelon ja epätoivon ja kaipauksen varjoa.

Simeon tiesi, että eräänä päivänä hänen olisi pakko ratkaista kaikki. Horjahteleminen johtaisi vääjäämättä aamujen menettämiseen, ei siten että niitä voisi muistella, vaan myrkyttäen ne happamiksi ja haaleiksi, sateenharmaiksi. Montako tympeää heräämistä hän itse kestäisi sortumatta juomaan iltaisin, hävittääkseen harmaiden aamujen mahdollisuuden? Arielle vanhenisi ja muuttuisi vaativaiseksi, haluaisi talon Bretagnesta ja matkustella Aasiassa, yksin tai sisarensa ja tämän hurmaavan miehen kanssa. Kaikki etenisi päin helvettiä. Ehkä hän itse päätyisi avautumaan tuskissaan Marielle. Kasvaisi lopulta koiraksi ja olisi todella Milon.

Ei, eräänä päivänä pitäisi halkaista se kaunein aamu, taitella pienempään kokoon ja tallettaa punaisella sametilla verhoiltuun lippaaseen, sellaiseen jossa on oikea lukko ja oikea avain. Punaisella sametilla lepäisi kaunis muisto Ariellesta ja hänen jumalaisista, jumalaisen rehellisen kauniista kasvoistaan, kaikkien tulevaisuuden sateenharmaiden aamujen ja talvisessa Amsterdamissa eksyttyjen päivien, ja calvadosilla lääkittyjen pitkien öiden läpi. Eräänä päivänä, hyvin pian, Simeon ei jäisi odottamaan helmeilevää aamukatsetta, vaan nousisi vuoteesta, pukeutuisi ja kävelisi ulos, palaamatta sinä päivänä tai seuraavana.

Ariellen silmäluomet värähtelivät. Vain hetkeä ennen kuin rakkauden meren siniset aallot tulvahtivat heitä yhdistävän pieluksen yli, Simeon sulki omat silmänsä. Hänen huulensa vetäytyivät hallitsemattomaan lapsen hymyyn, huomaamattaan hän puristi peitteen alla omia käsiään toisiinsa. Viimeisen kerran, kenties, se mikä pusertui syvältä hänen sydämestään vasempaan silmäkulmaan, kirkkaana ja aamun valoa kiiltävänä, oli rehellisesti, yksinkertaisesti, ilon ja onnen kyynel.

Arielle. Aina ja ikuisesti Arielle.