Syrjäkylien nukkuvissa, harvakseenasutuissa taajamissa on merkittävät ja auvoisat etunsa. Tarkka-aistinen havainnoitsija huomioi nuo oivalliset elämänpiirin aiheet koko vuodenkierron täyttävänä jatkumona, löytäen harvakseenasumisen etuisia yksityiskohtia sellaisinakin päivinä, joita ei ole piirretty almanakkaan punaisilla kirjaimilla. Ei kuitenkaan liene sellaista vuodenaikaa, jolloin harvakseenasuttu kauppala enemmän yksittäisen henkilön ihmisyyttä hellien silittäisi, kuin joulu.

Kilisee, kilisee, reipas kassakoneiden kannustuslaulu raikuu kaupunkilaisten jouluareenoilla, missä lähestulkoon loppuunrääkätyt asukkaat toistelevat hartaita rukouksia, kuten ”Joulupukki, matkaan jo käy” tietäen toki, ettei se minnekkään lähde, tekee pesän marraskuun tienoilla ja kannetaan matkoihinsa ehkä loppiaisen jälkeen, jos jaksetaan. Nyt sitä saa, ruuhkautuneiden joulukatujen tallaajat jupisevat, nyt sitä saa, otsansa täyteen jouluu. Helskyen, hölskyen, onnekkaimmat vaeltavat turmion polkuja, koettaen muistaa joulusesongin suurimmat ihmeet – ettei kaikesta hokemisesta huolimatta tappi tipu, eikä luonamme sittenkään ole joulu ainainen.

Näin siis kaupungeissa. Harvakseenasuttujen taajamien tapahtumakartalle joulu etenee huopatöppösin, kiirehtimättä ja suurta melua pitämättä. Valot tuhannet eivät syty, eikä niiden välke polta arpia rattaantyöntelijän herkille verkkokalvoille. Sataa lunta, se houkuttelee levottoman hyörinän äärelle muutamia tontuntapaisia, traktoreineen ja lumiauroineen, sen sijaan mitään puuhkalakkien invaasiota ei saata havaita. Jouluhan taitaa oikeasti olla, rauhanomainen juhla.

Joulukuisina päivinä työntelen rattaita lumisateen ja pimeän vaihdellessa vuorokausirytmisesti toinen toistaan seuraten, kiitollisena siitä, kuinka omalta osaltaan ne – lumisade ja pimeys – pehmentävät kosketuspintaa tuohon kirkuvan punaiseen, räikeästi koristeltuun, kilisevään, kolisevaan ja hervottomasti hohottavaan jättiläiseen, joka armottoman säälimättömästi iskee hampaansa ihmisen lihaan, musertavalla ylivoimallaan vyöryen kaikkialle mihin ihmiset ovat kokoontuneet. Eli ei niinkään Ilomantsin torille. Ei se taida olla minun jouluni, liekö edes todellinen, se kuulostaa koneelta, tuntuu muovilta ja metallilta, maistuu kemiantehtaalta, se näyttää liian punaiselta. Se on kerta kaikkiaan liian suuri mahtuakseen näiden katujen ja pihojen autiuteen.

Kiertelen oman kotikoloni ympärillä, viivytellen, kadunpätkiä kulutellen, tarkkailen häiritsevien asioiden olemattomuutta. Kotikoloni, armainen kartanoni, kyyhöttää lumikinosten osittain kätkemänä, vain sieltä täältä esitellen tumman punamullan värisiä seinälautojaan – tiesittehän, että tumma punamulta on oikeastaan vanhan tontun sarkanutun väri? – jotka rauhallisen vankkumattomina torjuvat metallimuovisen ämpärinräikeän jättiläisjoulun lähentelyt. Ikkunoista kajastaa koti. Se on hämärässä tai varsinkin pimeän aikaan, suorastaan liikuttavan jouluinen ilmiö.

Ehkä se onkin joulu, joka on kätkenyt kartanon lumiseen poveensa, muovaillut valkeasta armostaan kauniit peitteet pihamaan keskeneräisille kauheuksille, kaikelle korjaamattomalle, leikkaamattomalle, kasaamattomalle, kaikelle mikä juhannuksen aikaan poraa vaatimuksenkaltaisia aloitteitaan suoraan silmänreikien kautta aivoihin. Ehkä se onkin joulu, joka onnistuneesti kääntää takapihalle pyörähtäneen lumiukon kasvoille ystävällisen ilmeen. Ehkä joulu taputtelee lumipalloista lyhdyn, ja sytyttää kynttilän, kuin valkean armon keskellä tuikkivan tähden. Ehkä se on joulu.

Taivaan tähtöset, ne tuikkivat jossain näkymättömissä, lunta ravistelevan pilvenpeiton takana. Lumi on pehmeää, ei edes narskahda jalkojen alla. Metallimuovijoulu kaartelee saalistamassa yhä kauempana, siellä missä ihmiset parkuen ja kirkuen juoksentelevat rakentamassa joulupuuta, siellä jossain. En kuuntele enää jättiläisen askeleita. Kuuntelen hiljaisuutta, siinä kotikoloni ovella, tavoittelen sieraimiini kanelisia, kardemummaisia tuoksuja…Pysähdyn. Joulu pienenee, käpertyy oikeaan kokoonsa. Kummallista kyllä, muutaman hetken tunnusteltuani, uskoisin että joulu mahtuu syliin, eikä paina juuri mitään.

Onnekasta. Hämärtää melkein heti kun on valjennut, jouluni pitää pimeästä. Kun on oikein pimeää, yhden kynttilän sytyttäminen riittää, joulu helähtää kuin lapsen nauru, asettuu taloksi. Pieni jouluni, se on lähellä minua, niin kovin lähellä.

Oikein hyvää, pientä ja hiljaista, kanelintuoksuista, kynttilänhimmeää, lapsennauruista joulua!