Olen kuunnellut puheita, ja itsekin itseäni toistaen puhunut, Ilomantsia koskettavasta suuresta ongelmasta. Lähes voittamaton on tuo riesa, kaikkien ilomantsilaisten yhteenlaskettua elämää suurempi voima, näännyttävä vastustaja. Olen kuunnellut, ja itsekin puhunut, kuinka tuo vainolainen hiljalleen imee tuhkatkin pesästä. Lopulta, taistelun päätyttyä tappioon, jää vain tuulessa itkevä, yönkylmän kuun loisteessa kalpeneva luinen ranka, muistomerkki menneestä elämästä.

Oletteko kuulleet tuosta samaisesta taudista, joka varjostaa tulevaisuuttamme kuin mustan surman kaltainen rutto? Sehän on, ruton tapainen vaikutuksiltaan; väestökato.

Niin, ihmiset liikahtelevat omia polkujaan, omia aikojaan eläessään, heilahtelevat ja huojahtelevat; joskus muuttavat asentoaan hiljakseen hiipien, joskus loitontuvat juoksujalkaa, mennessään nyrkkiä puiden, tai muuten vaan intonsa kohteet kaukaisuuteen asetellen. Ihmisillä on taipumus liikkua, ja näinä aikoina tuota taipumusta vankistaa monikin pakko.

Sairauden syyt ovat moninaiset, samoin sangen lukuisa on oireiden joukko. Lapset loppuvat, koulut kuihtuvat, ihmiset ikääntyvät, rakennukset rappeutuvat, tiet turmeltuvat, valot vähenevät… Näitä olen kuullut puhuttavan, ja itsekin – itseäni toistaen – toistellut.

Taannoin Pogostalla viereksi kookas turistilauma, kuin biisonit preerialla, tömistellen ja tungeksien. Ihmeellistä, minä ajattelin, ihmisiä kaikkialla. Kerrassaan ihmeellistä, olihan myös nuorukaisia, ja lapsia. Ikään kuin kylä olisi elossa, toimelias ja hyöriväinen, kuhiseva. Väitettiin jossain, peräti 10 000 ihmistä poikkesi laumaa tekemässä, hyörimässä ja pyörimässä Pogostan kulkuisia taipaleita, ihastelemassa mantujemme iloisuutta, nautiskelemassa palveluista. Taas tulikin osoitetuksi, miten erinomaista on, että parkkipaikoille maalataan ruudut. Pankkiautomaattiin ladataan seteleitä. Kaupassa on useampi kassalaite rinnakkain. Monien elämän pikku yksityiskohtien alkuperäinen merkitys palautui mieleen. Huomasin olevani suorastaan kuohuksissani, eläväisyyden ulottuvuuksia ihmetellessäni.

Kymmenen tuhatta ihmistä, osapuilleen saman verran kuin Pogostalta on maailmalle menetetty, tulleiden ja menneiden erotuksena. Tällä kertaa nuo tuhannet poikkesivat – enimmäkseen – katselemassa puisia karhunkuvia.

Viikon vaihduttua kävelin kylällä, pikkuista poikaa lastenrattaissa päiväunille autellen, pitkin turistien tallaamia polkuja ja tienvieruksia. Väestökato jälleen rehotti kuin kylänkokoinen rikkaruoho, rehevän ja haitallisen vieraslajin himmeä varjo asutuksemme yllä. Lyhtyaikainen väestönpalautus oli toimittanut itsensä loppuun. Taas huuteli tuuli rakennusten nurkilla, katulyhtyjen pylväsvarsissa, kierrellen ja kaarrellen, ketään löytämättä. Siinä, edellispäivänä suorastaan ruuhkaan pullistunutta pääkatua pitkin, ajoi yksinäinen auto, eksynyt kenties, kiirehtimättä. Työnsin rattaita. Katselin taivasta, katselin parkkipaikan komeasti maalattuja, mutta niin kovin toimettomia ruutuja.

Keskeisillä paikoilla, joita olen ottanut tavaksi kierrellä, seisoivat karhupatsaat, jo häipyneen hulinan muistomerkkeinä, vielä todistaen olemuksellaan sahanpurun lentoa, moottorisahojen monimutkaisia performansseja, katselijoiden ihailevaa kuhinaa. Nuo merkilliset patsaat, tovin vielä seisoskelevat, kuin väestöpakoisen kylän toteemipaalut. Omituisen sankkana joukkona.

Sen saman mitä olen kuullut puhuttavan, aloitin taas itselleni toistelemaan. Mutta tuskin sain surkeutta puristettua sanoiksi, kun suorastaan ällistyneenä havaitsin, etten lainkaan tuntenut itseäni surkeaksi. En edes tyytymättömäksi. Katselin tyhjää katua ja kadunvieruksia, työnsin rattaita, katselin pölyämättömiä pihoja, kauniisti maalattuja pysäköintiruutuja, katselin kylän herttaista autiutta. Ennen kaikkea, kuuntelin omien askelteni ääntä. Ei kopissut tuhatpäinen anturalauma kintereilläni. Ei huvennut ilmojeni raikkaus tuhansien keuhkojen läähättävään huokailuun. Pysähdyin katsomaan taivaalle, eikä perässäkulkijoiden plutoona kävellyt minua kumoon.

Ylellinen autius!

Aurinko paistatteli siniseltä taivaalta, valaen kesän viimeisiä hehkuja kadunvarren koivuihin ja pihlajiin, kirkastaen yhtä lailla Ilomantsin väestökatoisen kylän maisemaa kuin kylää kiertävän rattaantyöntelijän mieltä. Suorastaan hellästi heläytti sielun kannelta. Työntelin rattaita, ja tunsin jalkojeni alla, kuinka iloinen mantuni siellä hyrisi, toimeliaista, kesäisistä, ihmisrikkaista muistoista pullistuen…Niin valmiina kuin vain iloinen mantu voi olla, vastaanottaakseen pitkän, pimeän ja läpeensä väestökatoisen talven. Siinä se jo odotteli lehtien varisemista, hyvillään ja vielä kesänlämpöisenä, vatsanahka turistien töppösenjäljistä kutisten.

Tiedän melko varmasti, ettei Kalevalantie uneksi olevansa Mannerheimintie, ja aivan varmasti tiedän etten itse koe kaipuuta työntelemään rattaitani Mannerheimintien kupeelle. Minä ja mantuni, me olemme iloisia ihmisten vierailuista, ne ovat kerrassaan hauskoja ja toivottuja, hyvällä mielellä muistettuja. Parasta vierailuissa on, että ne alkavat ja päättyvät. Niiden jälkeen voi kevytmielisesti muistella ruuhkaantunutta kylänraittia, ja toivotella saman tapahtuman toistuvaksi – tarpeellisen, autiudesta ylellisen rauhoittumisajan kuluttua.

Rattaita työnnellessä voi huoletta viheltää, tai laulaa ääneen lauluja joita ei muista, tai ei ole koskaan osannutkaan – ei väliä, kukaan tarpeeton ei ole kuulemassa. On kovin huojentavaa sekin, miten autiolta kylältä on helppo lähteä isoja kirkkoja ihmettelemään, jos sellainen hippa sattuu iskemään. Melkein aina on vielä helpompi palata. Melkein aina, sillä vaikka en millään haluaisi pilata lämpöistä, päiväunenpehmeää tyytyväisyyttäni, on se kuitenkin myönnettävä – toisinaan, kun tuuli työntää pakkaslunta vaakana vasten kasvoja, kylän raitti on kolmatta päivää auraamatta, pääkadun mitalla ei tule vastaan ihmistä, ei koiraa – kesän muistojen hilpeys haalenee ja miltei kokonaan katoaa. Ei kuitenkaan vielä pitkään aikaan.

Tervetuloa taas, tuhannet turistit, ja tervemenoa. Ei niin, etteikö joku teistä saisi erehtyä jäämäänkin.