Eräänä tavanomaisena syyspäivänä, astellessani lastenrattaiden jatkeena Kalevalantietä siihen onnellisempaan suuntaan menossa, tulin yllättäen pohtineeksi tuon onnen alkuperää. Mielenkiintoisesti se liittyi, tavallaan, juuri samaisella hetkellä suorittamaani jokapäiväiseen toimenpiteeseen, kävelemiseen – tai astumiseen.

Astuin siinä tavallisia, normaaleja kävelyaskeleitani, lastenrattaita työnnellen, ja hupaisasti ajatusrakkine alkoi pyöritellä astumisen käsitettä, ikään kuin sitä käännellen ja eri suunnista tutkien. Onhan äidinkielemme vivaihteekkaassa monimerkityksellisyydessä paljonkin pohtimisen aihetta, hyvänä esimerkkinä jo useasti mainittu astuminen. Suomessahan astutaan todellakin, paitsi niitä konkreettisia kävelyaskeleita, myös esimerkiksi toimeen. Toimeen voi toki myös tarttua, mutta jos toimi on työtehtävän tai viran kaltainen, siihen astutaan. Sen ohella, että astutaan autoon, tai ulos, tai kaidalle polulle sieltä lavealta polulta, ellei päinvastoin, tai joskus satunnaisesti johonkin epämiellyttävään, kuten pa…loskaan, voimme todellakin astua virkaan. Virkaanastujaiset, ne saattavat olla hyvinkin railakkaat kinkerit, kenties kiihtyen tanssia ja muuta pelehdintää sisältäviksi illanvietoiksi, jotka väkijuomien nautiskelun myötä kehittyvät varpaanastujaisiksi…

Mutta olenko astunut virkaan, en suinkaan. Enkä pa…siis loskaan. Edelleen tuossa, kärryjä työnnellessäni ja pikkuisen poikalapsen erityisen herttaista unta seuratessani, astuin pohdinnassani hieman venytetyn askelen eräänlaiselle sivujuonteelle. Tietyllä tapaa on näet mahdollista kytkeä toisiinsa lastenrattaiden keralla astuminen, sekä saman teonsanan seminologinen merkitys, ikään kuin näillä olisi syy-yhteys eli toisesta seuraisi toinen. Sen enempää spekuloimatta sillä kuinka varmasti tuo sivistyssanan taakse kätketty astumisen akti yleisen käsityksen mukaan edeltää lastenrattaiden perässä astumista – paitsi että voin kertoa, olen todellakin kuullut puhuttavan kyseisen syy-seuraus-suhteen henkilöitymiseen liittyvistä epäilyistä, huomattavan usein, enkä nyt tarkoita suhteellisen laajalti toisteltuja, mutta harvinaisempia uskonnollissävytteisiä tarinoita, joissa mainittua astumista ei lainkaan tapahdu – huomasin tuollakin hetkellä, rattaita työntäessäni, kokevani omalta kohdaltani jopa hämmästyttävän vankkumatonta varmuutta. Siitä, että edeltävillä astumisillani tosiaan on ollut merkittävä sijansa siinä ihmeellisessä tapahtumasarjassa, jonka seurauksena nyt astuin, onnellisen kepeitä ja vihelteleväisiä askeleita, noiden lastenrattaiden perässä.

Tästäpä rynnistikin ajatuslaitteeni astumaan sellaiselle suhteelisen kapealle ja jokseenkin huojuvaisellekin sillalle, jota pitkin aasit tapaavat kulkea. Näes, kuten yhtä lailla on tunnettu tosiasia, että rattaiden perässä astumista edeltää se toinen astuminen, monesti väitetään tämän yhdistelmän ennemmin tai myöhemmin, vasten- tai myotätahtoisesti, johtavan erääseen vielä kuumoittavampaan astumiseen.

Ihminen voi, sopivaan seuraan löydettyään, astua avioon.

Tällä kohdin arkiaskeleeni vaihtuivat riemukkaaseen hypähtelyyn, jossa puolella ja toisella isketään kantapäät yhteen, ja kevennetyn askelmallin lomassa huudahdellaan erikielisiä ilonhuutoja, ja… Tai no ehkä ei oikeasti, mutta kuvittelun tasolla kumminkin. Aasinsiltaa rymistellessä ajatukseni johti paukahtean toteamaan tämän yksinkertaisen kiintopisteen, josta helposti saatoin päätellä astelevani sitä mainittua onnellisempaa suuntaa. Kyllä, taannoin, eräänä keskiviikkona, astuin avioon.

Helpottaakseni mahdollisesti orastelevaa päänkivistystä, joka saattaa seurata pitkällisten syy-yhteyksien pohdiskelusta, totean tähän väliin ettei aikaisemmilla astumisilla ollut juurikaan mitään tekemistä avioon astumisen kanssa. Avioliittoonhan ei astuta yksin, vaan suoritin tämän toimenpiteen yhdessä puolisoni kanssa, eikä – tietääkseni – kummankaan kohdalla tämän sinänsä merkittävän askeleen astumiseen liittynyt vähimmässäkään määrin ahdistusta tai pakottavia syitä, ei, tuon askeleen paikka sattui yhteiseksi katsomallamme polulla juuri mainitun keskiviikon kohdalle, vaatimatta sen enempää syitä tai seurauksia…Vain sopivan, onnekkaan polunmutkan ja kenties loppukesän kukkaan pukeutuvan lehtipuun polun laidalla, ehkä sen oksalla suloäänin laulelevan kultalinnun, sekä… kas niin.

Olen siis astunut avioon. Tästä aiheesta olen kuullut puhuttavan sangen paljon, varsin painokkaasti, ikään kuin tuo itselleni niin vaivaton ja myötäisen tuntuinen tapahtuma olisi jo tuoreeltaan varma tragedia. Noita puheita olen kuunnellut etenkin miesten puhuvan, ja itsekin saattanut joskus satunnaisesti omilla kokemuksillani myötäillä, koska olen joskus ennenkin tullut astuneeksi, siihen avioon. Näiden puheiden perusteella, avioon astuminen olisi pitkälti samantapainen teko, kuin astuisi naulaan.

Kuvitellaanpa että tavanomaisella arkipäivän polulla miespolo rynnistelee lauleskellen eteenpäin, huomaamatta katsoa jalkoihinsa, ja äkkiarvaamatta onkin polulle sijoitettu järeähkö lankku, sekä siitä läpi lyötynä vähintään kuuden tuuman sinkitty rautanaula. Vapaana tietään taittava mies tietenkin polkaisee hypähtävän erityisaskeleen, ponnistaen koko painollaan kimaltelevan naulan päältä, toisin sanoen, pahaa aavistamatta astuu naulaan – eli avioon. Heti paikalla tilanteeseen ryntäävät monenkirjavat viranomaistahot, ei suinkaan kiskoakseen naulan onnettoman potilaan jalasta, vaan tarmokkaalla vasaroinnilla kääntääkseen eli kontkatakseen, potilaan jalkaterästä läpi työntyneen naulan terän, hänen varpaidensa välistä kiinni lankkuun. Ettei poloiselle jää muuta vaihtoehtoa, kuin loppuelämänsä, tai ainakin siihen hyvin verrattavissa olevan ajan, raahata lankkua jalassaan, kaikkien niiden ylä- ja alamäkien sietämättömässä piinassa. Lopuksi noissa puheissa kehoitetaan poikamiehiä katselemaan jalkoihinsa, kun saapastelevat rehvakkaina elämänpolkujaan pitkin. Mitä he – tietenkään – eivät älyä tehdä.

Näissä avioon astumista kuvaavissa puheissa, joita helposti kuulee miesjoukkoihin lyöttäytyessään, käytetään naulaan astumisen ohella monia muita helppotajuistavia kielikuvia. Niiden mukaan avioon astuminen on kuin hypähtäisi sähköpiikkilanka-aidan ylitse, sinne kuvitteelliselle vihreämmälle niitylle, heti kohta tajutakseen, että kuitenkin nurmi viheriöi toisella puolella aitaa paljon kauniimmin, sitten ikuisesti kaivaten tuonne taakse jääneille vapaille vainioille. Noissa puheissa, avioon astutaan kuten jalkaväkimiinaan, joka amputoi miehen kehosta paitsi muutamia vähäarvoisia raajoja, myös itsemääräämisoikeuden ja itsekunnioituksen. Tai edelleen, avioon astutaan kuten ruosteiseen karhunrautaan, josta vapautuakseen miehellä on vain yksi keino, purra jalkansa poikki. Avio lienee kuvitelmissa kivimuuriin laadittu kalteriportti, joka kesäkukkasin koristeltuna ja ilovirsien kaikuessa vaikuttaa vaarattomalta, mutta heti miehen siitä astuttua läpi, lyödään perässä moninkertaisesti lukkoon, ja tuo poloinen taakseen vilkuillessaan huomaakin astuneensa vankilanmuurin aukosta, ja pian hänet viskataan mätänemään aviokammioon, jonne aurinko ei koskaan paista ja jossa ainainen pakkotyö vainoaa…

Merkillistä, tuossa totesin Kalevalantien yhä jatkuessa astumieni onnekkaan kepeiden askelten alla, merkillistä tosiaan tuollaisten kielikuvien viljely. Omaa kohtaloani tunnustellessani, vaikka sitä kuinka kääntelin ja monilta puolilta katselin, en löytänyt ahdistusta, en pakkoa, en kylmänä kyhjöttävää varjoa. Olen elämässäni astunut lukuisia askeleita, ja todellakin, lukemattomia kertoja olen astunut harhaan, olen kastellut saappaani ja loukannut polveni, joskus uponnut niin syvälle suohon, että sitä harha-askelta olen todellakin katunut ja surkeudessani itkenyt tekemättömäksi, todellakin, lukuisat kerrat. Mutta tämä mainittu askel, avioon astuminen, se niin luonnollisesti ja kauniisti asettui siihen polunmutkaan, sen kukkivan puun juurelle, missä kultalintu lauloi…Tämä avioon astuminen, tämä askel tuntui sellaiselta, jonka uskaltaa ja kaikesta sydämestään tahtoo astua, vaikka paljain jaloin pimeässä, helposti, äärimmäisellä luottamuksella kevennettynä. Helppoa se on kävellä, kun mielitietty ihminen pitää kädestä, ja on luvattu suonsilmät kaksin silmin katsella ja polvenkolinat hellästi toisiltamme hoivata.

Toiset askeleet, ne ovat astuttavampia kuin toiset. Ja siksi, Kalevalantietä astelin tänäänkin, aina ja joka askeleella siihen onnellisempaan suuntaan.