15.3.2020

Joskus kuvitteli, että lapsuuden riemu on rajaton. Tavallaan onkin, siis liian suuri, liian ylitsepursuava, voimakas, liian koskettava, että siihen pystyisi piirtämään ääret ja rajat, että sen pystyisi mittaamaan. Saattaa vain vierestä katsella, nauraa ja itkeä, pelätä ja rakastaa. Lapsuutta, lasta.

Se rajaton riemu, ajallisesti sen voi määritellä. Voi katsoa kellosta ja kalenterista. Siinä kun lapsuus asettuu syliin, konttaa kauemmas, kutsuu käsittämättömillä nimillä; kun lapsuus nousee jaloilleen, kääntyy omille suunnilleen, vyöryy suuremmaksi ja kauemmas, kasvaa kunnes muuttuu aikuisuudeksi. Erkanee, juoksee hilpeästi omille teilleen.

Lapsuus asetuu muistoiksi. Sellaisen muistojen taipaleen voi mitata, kuin se olisi suora polku, eikä taivaita kaartava lentorata. Minäkin mittailin – tänään, maaliskuun auringon jälleen helliessä maailmaani, yhden elämäni lapsuuden mitaksi kasvoi 9132 päivää. Tarkemmin ajatellen, 25 vuotta. Hyvin kasvettu, poika, ja onneksi olet ollut!

15.3.2019

Kalmankalpea örkki ryömi varovaisesti Mordorin tuskanhuuhtoman luolaston suuaukolle. Ulkona päivä oli kirkas, huoleton. Örkki veti raikasta ilmaa sieraimiinsa, vapisten jännityksestä, pelosta ja oudosta innosta, joka sai sen kiemurtelemaan ja värisemään. Örkki ei uskaltanut irrota luolanseinämän suojaisasta varjosta. Se uikutti hiljaa, sivellen ikuisessa pimeydessä kalvennutta otsaansa.

Se yritti miettiä, vilkuillen samalla hiljaisena höyryävään luolastoon, ankarien kellareiden pätsejä nuuhkien.Örkki tiesi, että Sauronin valta oli murskattu, musta torni kaadettu ja jossain, armollisessa ja aurinkoisessa paikassa, onnekkaat pikku hobitit ja muut punavihreät hipit juhlivat hirmuvallan päättymistä. Sauronin suuri, julmaa tulta leimuava silmä oli sammutettu, kenties iäksi, ja Mordorin luolastojen örkit, olmit ja muut vähäarvoiset nilviäiset, hoipertelivat kuin juopuneet, saadessaan vihdoin hengittää vapaasti… Vai saivatko sittenkään?

Örkki uikutti taas. Ulkona odottava vapaus kiehtoi sitä, kaiversi sen hiilenmustaa sielua kuin myrkky, jota Mordorin velhot pikipannuistaan örkeille juottivat, pitääkseen ne tarmokkaina raadannassaan. Örkki vaistosi sen, karmean totuuden, luolaston nilviäisiä yhä riivaavan kirouksen.Vaikka Sauron oli menettänyt voimansa, sen laatimat magiat leijuivat yhä Mordorin yllä, kuin synkänvihreä matto tukahduttavaa häkää, tai jotain manalaisen Alkio-opiston alkemistien keittämää kaasua; näköä ja kuuloa, ja ymmärrystä heikentävää sumua. Sauron oli huolella laatinut taikansa, ja hakannut riimunsa Mordorin kallioihin. Nuo tuskaiset riimut kuiskailivat pimeydessä, tautotta, kuin riivattujen örkkien sielut.

Kiky…kiky…kiky…

Kaikkea hyvää ja onnellista hapattava loitsu leijui Mordorin yllä, ja surkeasti uikuttaen örkki ryömi luolaston suulta takaisin pimeään, haisevaan kammioonsa. Sauronin paha henki nauroi kumeasti maan ytimessä, voitokkaana ja korskeana. Mordor ummehtui, unohtaen keveät ja kivuttomat asiat. Kuka haluaisi pelastaa niljakkaan örkin? Pimeässä örkin silmät kiiluivat kuin sammumista odottavat kekäleet, himmentyen, varjoihin hajoten.

Tai ehkä kuitenkin, se mikä pimeyden synkimmissä koloissa kiilsi, olikin palanen luolan suulla nähtyä taivasta, toivon pilkahdus?Jonain päivänä Sauronin taika raukeaisi. Jonain aamuna, örkki nousisi luolan pohjalta, kiipeäisi ulos. Pimeyden keskellä örkki veti suunsa irvistykseen, joka olisi saattanut muistuttaa hymyä. Ja hiljaisin, pehmein käsin se siveli Mordorin graniittiseinää, kuin lohduttaen – vielä kiky hakattaisiin irti kivestä. Ja örkki ulvahti kimeästi. Eikä sen äänessä kaikunut pelko.

15.3.2013

Hämmennystä, pelotusta on elämän rattaassa kaikki; ilokin ja riemu. Rattaan vain pyöriä pitää. Tänään kaikosi lapsuus talosta, viimeisinkin on aikuinen. Onnea toivon, ja samalla ihmettelen, miten äkisti, äsken vielä sylissä kulkenut juoksee omille teilleen