Viime vuosina, vanhentuessani vihdoin, elämän terävyys on yhä useammin muotoutunut runoksi, jossain syvällä, ehkä pimeässä. Kovin toivoisin tämän tarkoittavan kiteytymistä, ajatusten ja tuntemusten keskiön, ytimen löytymistä. Ehkä. Olipa niin tai näin, runopojalla itsellään nämä teokset menevät kovasti tunteisiin.

Kaikki runollinen voima kumpuaa henkilökohtaisuudesta. Kirjoittamalla jonkun syvällä uivan tunnekuvansa runoksi, sen kiskoo sisältään esille – tunnustaa itsensä. Se kertoo minusta enemmän kuin oikeastaan uskaltaisin paljastaa, siksi runoileminen voi olla raskasta.

Tunnustuksellisuuden häpeää lisää se, ettei jokainen tunnekuva ole aito. Kirjoitan menettämisestä, luopumisesta, kuolemasta; silti itse en ole kokenut äärimmäistä menetystä. On olemassa vain kuva siitä, miltä menetys tuntuu. Kuva ei ole aito, mutta tunne on – kyyneleenä sielun sileässä pinnassa.

Harmaan kirkkaus viiltää, toisinaan. Tästä on pitkällisen raahautumisen tuloksena syntynyt pieni kirja, jonka julkaisin keväällä 2023. Paitsi työlästä raahautumista, kirjan laatiminen on vaatinut jonkun verran ulkopuolista kannustusta. Siitä olen kiitollinen muutamalle läheiselle ihmiselle, ja myös tuntemattomalle.

Viiltävän kirkas harmaa