Kahdenkymmenen kilopäivän mies

Iltaa kohti vähenee kaikki oikea loiste, vaikka keinovalon kirkkaus voimistuukin. Tätä on elämä. Samanaikaisesti, tähtitaivaan näkeminen on mahdollista vain illalla, pimeässä. Kahdenkymmenen kilopäivän kohdalla jokainen tähti on kirkas ja kaunis, pieninkin

Mikä on kahdenkymmenen kilopäivän mies? Hämärän otsikon taakse kätkeytyy yksi ihmisen kivuliaimmista kyvyistä, taito laskea asioiden kertymistä. Ihminen laskee, toteaa ja sen jälkeen voi vain pyrkiä unohtamaan löytämänsä totuuden, tai todennäköisyyden.

Kun puhutaan elämästä, lasketaan samanaikaisesti kertymistä ja vähenemistä. Yleensä elämää mitataan vuosilla, mikä on loogista ja ymmärrettävää. Kuitenkin, vuodet ja kuukaudet ovat mitaltaan erilaisia, vertailuikelvottomia – sen sijaan päivä on aina saman mittainen. Ja onhan komeampaa mitata elämän kertymistä tuhansissa yksiköissä, kuten otsikon tapauksessa, kun saavutettu mittapuu on 20 000 päivää.

Itselleni sattuma asetti kahdenkymmenen tuhannen päivän merkkipaalun omituisesti, jollei suorastaan kohtalokkaasti, päivämäärälle 20.2.2022. Tuona merkillisenä päivänä olen siis 20 000 päivää elänyt. On se hohdokkaampaa kuin saavuttaa joku vuosimäärä, vaikka itsekin tulin juhlineeksi viidenkymmenen, ja kolmenkymmenen, ja neljänkymmenen vuoden merkkipaaluja.

Mutta oikeasti, onko elämä ihmeellisempää jos sen mittaa yksittäisten päivien kulumona, eikä niputa saavutuksiaan noin 365 päivän kokonaisuuksiin? Onko juhlavampaa saavuttaa tuollainen kahdenkymmenen tuhannen elinpäivän porras, kuin vaikkapa arkinen viisikymmentäviisi vuotta?

Tuskin sillä suurta merkitystä on. Syntymästäni asti eli lähestulkoon kaikki nuo kaksikymmentätuhatta päivää, olen kokenut olevani toisaalta lapsi – pieni poika – ja toisaalta suunnattoman vanha. Ihmiskunnan vuosituhantinen vanhuus ikään kuin kumuloituu minuuteni kerroksiin. Tämä korostui etenkin elämäni alkuvaiheessa, kun koin olevani vanha, jo silloin kun perinteisen ajanlaskun mukaan saavutin neljännesvuosisadan. Siitä esimerkkinä runo, jonka kirjoitin piakkoin täytettyäni 25 vuotta.

Neljännesvuosisata
tuijottaa silmiin
jotain paljon nuorempaa

Eikä se huomaa

Se on mennyt
eikä palaa
Se mikä hetken
muistutti elämää

Nuoruus

Tällaisten mietteiden alla kehoni oli alle kymmenen tuhannen päivän iässä, siis vielä saavuttamatta ensimmäistä kymmentä kilopäiväänsä. Virallisestihan olin ohittanut lapsuuden suunnilleen päivän numero 6576 kohdalla, ja ollut lain edessä aikuinen seuraavat noin 13424 päivää. Todellisuudessa minua on koko tuhansien päivien ketjun läpi lapsettanut, ankarasti.

Tämä puukko on yksi vanhimpia esineitä, joita olen saanut kuljettaa mukanani elämän aikana. Se on ollut matkassani osapuilleen 14500 päivää. Puukon kahva on tehty peruskoulun käsityötunnilla – alkuperäinen terä taottiin koulussa, mutta vääntyi pilalle karkaisuvaiheessa. Siksi ryöstin käsiaseeseen terän ruotsalaisilta. Se on Moran valmistama. Vanhempia esineitä elämäni varrelta toki löytyy hallustani, esimerkiksi oma neuvolakorttini. Se on likipitäen yhtä vanha kuin minä itsekin.

Kun ajattelee elämää päivien jatkumona, on jännittävää huomata kuinka läpeensä rutinoitunutta ihmisen seikkailu tässä maailmassa on. Melkein jokaisena päivänä ihminen herää, melkein jokaisena päivänä syö, melkein jokaisen päivänä menee nukkumaan. Poikkeuksia on, silti täytyy todeta, etten koko elämässäni juuri koskaan ole nähnyt nälkää kokonaisen päivän vertaa, siis joutunut olemaan täyttä päivää syömättä. Myöskin se herääminen on lähes jokaiseen päivään kuuluva toimi, kuten nukahtaminen – tai ainakin toinen näistä on osunut melkeinpä jokaiseen kahteenkymmeneen tuhanteen päivään. Olen joskus elämässäni ollut vuorokauden tai pari nukkumatta, mutta en juuri koskaan syömättä.

Päiväkirja olisi hieno tapa jaksottaa elämäänsä – jos haluaisi tutkia sitä myöhemmin. Omassa elämässäni tarkasti tietooni jääneet päivämäärät, eli hetket jolloin jotain merkittävää tai käänteentekevää on tapahtunut, ovat olleet varsin harvinaisia. Tiedän että elämässäni on ollut merkittäviä päiviä, on ollut hetkiä jolloin olen tehnyt suuria ratkaisuja tai suuret ratkaisut ovat tapahtuneet muokaten sitä mikä on minä. En kuitenkaan muista suurinta osaa noista päivistä. Pidin päiväkirjaa jonkin aikaa lapsuusaikana, sekä olen kirjannut asioita myöhemmin naamakirjan päivityksiin. Noiden dokumentaaristen ilmiöiden välissä päivät kumsevat onttouttaan.

Tämä päiväkirjamerkintä osuu elämäni päivään numero 4599.

Jos ajatellaan, että lapsuuteni kesti noin 6576 päivää – vaikkakin hyvän matkaa 4000 päivää ylitettyäni koin itseni jo todella vanhaksi – tuo ajanjakso sisälsi minuuteni muodostuksen kannalta erinomaisen tärkeitä päiviä. Opin lukemaan jossain parintuhannen päivän paikkeilla, ja tuon taidon edistymisen myötä luin huikeimmassa vaiheessa suunnilleen kirjan päivässä, joskus kaksi. Tahti hidastui lapsuuden huvetessa. Tästä voisi päätellä, että päivästä numero 2000 osapuilleen päivään numero 6000 ennätin lukea muutaman tuhat kaunokirjallista teosta, mikä muokkasi merkittävästi minäkuvaani ja vaikutti osittain kohtalokkaasti tulevaisuuden haaveisiini, kuten ylläolevasta kuvasta voi päätellä. Päivänä numero 4599 päätin ryhtyä kirjailijaksi, jota päätöstä seurasin – enemmän tai vähemmän – ainakin seuraavat viisi tuhatta päivää. Täyttymystään tuo päätös ei varsinaisesti ole saanut, olen aina joutunut suorittamaan kotitaloudellisen ansainnan vuoksi jotain muita ammatteja, osapuilleen viittäkymmentä erilaista.

Toki elämä asettaa meille kaikille haasteita. Täytyy tehdä asioita joita ei haluaisi, ja haluaa tehdä asioita joita ei täytyisi tehdä. Jospa voisi laskea ne päivät jotka kulutti tehdäkseen omien haaveidensa kannalta täysin turhia asioita! Matalavireisimpinä hetkinä tuntuu edelleen, että valtaosa kallisarvoisista, korvaamattomista, ikuisesti menetetyistä kahdestakymmenestätuhannesta elinpäivästä on kulunut juuri näin – hamuillen henkisiin kätösiinsä asioita, joita ei oikeasti tavoittele. Vai onko vain ajatellut tavoittelevansa?

Joitakin ajanjaksoja elämässä lasketaan päivä kerrallaan. Yksi ensimmäisiä omalla kohdallani oli varusmiespalvelus. Kenties raskain kansalaisvelvollisuus ajoittui seitsemän tuhannen elinpäivän paremmalle puolelle, ja kesti 330 päivää. Ehkä tämän lisäksi olen laskenut peruskoulun päättymistä, tästä en ole varma.

Kuva osapuilleen päivän numero 7397 kohdalta. Lentotekninen alikersantti on ujuttautunut kuvattavaksi kaikkine renikoineen. Tuossa vaiheessa elämä oli vaikeutensa takia äärimmäisen yksinkertaista ja helppoa

Elämässä on mielenkiintoista myös se, etteivät päivämme ole aina, tai koskaan, yksin meidän. Muut ihmiset jakavat ne kanssamme. Lapsuusaika jaetaan vanhempien kanssa, lain säätämästi. Sen jälkeen useimmat meistä päättävät päiviensä jakamisesta itsenäisesti, mutta päättävät kumminkin, eikä yksikään päivä sen jälkeen ole jakamattomasti meidän. Tarkoitan tällä kiinteämpää jakamista kuin ystävyyttä, tai sitovampaa jakamista kuin työsuhde tai kuuluminen johonkin joukkoon, ryhmään tai seuraan. Me saatamme – useimmat meistä – jakaa päivämme lain edessä, lain määrittämin reunaehdoin; ryhtymällä avioliittoon.

Olen jakanut kahdestakymmenestätuhannesta armoitetusta päivästäni kahden avioliiton kautta toiselle ihmiselle yhteensä 8626 vuorokautta. Eihän se ole edes puolta elämää, mutta silti paljon, ottaen huomioon että elämän ensimmäiset vähintäänkin 6500 päivää ovat itsemääräämisoikeuden kannalta rajoitettuja, joten toiselle ihmiselle olen käytännössä luovuttanut enemmän kuin puolet niistä päivistä, jotka ovat olleet minun määräysvaltani alla. Täysin vapaaehtoisesti.

Jälkimmäisessä avioliitossa olen jakanut päiviä kohtalaisen niukasti, vielä saavuttamatta ensimmäistä kilopäivää. Se ei olekaan merkittävää – nämä päivät ovat olleet voittopuolisesti ilon päiviä, ja jos jotain elämältä odotan, se on näiden jaettujen päivien kertymistä, painautumista toisiaan vasten, laskostumista ja täyttymistä. Hiljalleen ne kilottuvat, sadoista tulee tuhansia ja tuhansista, toivoakseni, kymmeniä tuhansia.

Jossain vaiheessa nuoret minäni määrittelivät tulevaisuutta ankarasti. Päivänä numero 7548 tulevia päiviä ei jaettu, eikä jakauduttu. Vähänpä tuo nuorukainen tiesi – ja ymmärsi.

Avioliitto on yksi merkittävimmistä sopimuksista, jolla ihminen jakaa päivänsä toisen ihmisen kanssa, mutta ei merkittävin teko. Elämäni paremman puolen, eli viimeiset 10515 päivää, olen jakanut päiväni oman lapsen kanssa. Olen ollut isä. Äärimmäisen onnekkaasti olen saanut oikeuden isyyteen kaikkiaan kolme kertaa. Kolmannen lapsen kanssa olen jakanut 1181 viimeisintä elinpäivää. Vanhemmuudessa on se otollinen puoli, ettei se pääty ennen kuin elämä päättyy. Kolmeen kultaiseen päiväkirjaan lasketaan kaikki elämäni tulevat päivät, eikä niiden päivien arvo vähene jakamalla. Ei, se moninkertaistuu.

20 000 päivää täyttyy. Väistämättä tässä vaiheessa täytyy suoda puolikas ajatus tuleville päiville. Ehkä en enää tässä elämässä juhli muita kuin kilopäivien kertymisiä. Ei niitä, merkillisen merkittäviä merkkipäiviä, kuitenkaan ole otettavaksi mittaamattoman paljon.

En ole addiktoitunut matematiikkaan tai päivien laskemiseen. Hairahduin tälle tielle huomattuani vahingossa, että eräissä digitaalisissa kalentereissa on ominaisuus, joka kertoo tietyn päivämäärän suhteessa kuluvaan päivään – siis onko kyseinen päivämäärä eilen, toissapäivänä vai 11287 päivää sitten, tai huomenna, ylihuomenna tai 22467 päivän päässä. Ennen tuota huomiota olin laskenut joitakin lähimenneisyyden tai lähitulevaisuuden ajankohtia, huvikseni ja lähimmäisten suureksi riemuksi. Mutta digitaalinen kalenteri avasi pandoran lippaan.

Tästä syystä tiedän, että isäni on elänyt tässä maailmassa hieman alle 30 kilopäivää. Hän on vanha mies. Minun saavutukseni tähän mennessä, 20 000 päivää, saa jatkokseen ehkä yhden, ehkä kymmenen tuhatta päivää. Sitä en voi tietää. Tulevaisuuden ajatteleminen tällä tavalla matemaattisesti ei ole kovin hedelmällistä. Kertyessään elämä ehtyy.

Jos tavoittelen merkillisiä merkkipäiviä tulevaisuudessa, voisin juhlia 22222 päivää 22.3.2028 ja ehkä kenties 33333 päivää 28.8.2058. Tilastollisesti näyttäisi siltä, että viimeinen päiväni sijoittuisi syyskuun ensimmäiseen vuonna 2054, eli juhliessani tätä 20 kilopäivän saavutusta olisi minulla kohdattavaa enää 11881 päivää. Ennusteen mukaan viimeinen elinpäiväni on siis päivä numero 31881.

En todellakaan ole matemaattisesti addiktoitunut, edes siinä määrin että varmistaisin näiden lukujen tarkkuuden tai paikkansapitävyyden. Olen saattanut tehdä laskelmissani alkeellisia virheitä. Se ei ole tärkeää, se ei ole merkittävää. Tärkeää on huomata, että vaikka pystyn laskemaan elämääni kaksikymmentä tuhatta päivää taaksepäin, sekä ennustamaan tulevaisuutta ehkä kymmenen tai viisitoista tuhatta päivää eteenpäin, kaikkien tuhansien menneiden ja tulevien joukossa vain yksi päivä on oikeasti olemassa, vain yksi päivä toistuu kunnes elämä on ohi – tänään. Kaikki on ja tapahtuu tänään.

Tänään olen onnellinen tästä päivästä. Se on – taas – elämäni ainoa päivä, tänään jaan sen rakkaiden kesken, lähellä ja kaukana. Tänään olen onnellinen yhdestä päivästä, yhdessä ja yksin. Mutta koska olen digitalisoitunut ja omituinen, lasken menneitä ja tulevia päiviä, ikään kuin numeraalisilla arvoilla olisi jotain, edes pientä merkitystä.

Tänään olen kahdenkymmenen kilopäivän mies. Ja onhan se kaikkiaan, kuitenkin, ilon päivä.

Vastaa